Juho oli nyt valmistautunut kuulemaan pahinta. Hänen sydämensä oli turtunut; päässä tuntui tyhjältä. Mustasukkaisuuskin oli ikäänkuin tainnoksissa. Kaikki oli samantekevää.
Hän istahti väsyneenä nojatuoliin; hän ei puhunut mitään. Johanna puhukoon, — jos hänellä ylimalkaan oli jotakin sanottavaa.
Ja olihan Johannalla. Hän istahti sohvaan ja kysyi:
— Voi, Janne, miksi olet noin kummallinen?
'Kummallinen'. Se oli luvalla sanoen kummallinen sana ja sangen kummallinen kysymys. Kylläpä Johanna oli muuttunut kummalliseksi.
— Minä voisin kysyä sinulta samaa.
— Mutta, Janne rakas, ethän voi kieltää, että olet käyttäytynyt hyvin kummallisesti?
Nyt täytyi Juhon nauraa.
— Taas minä voisin sanoa sinulle ihan samat sanat!
Johanna nousi kävelemään.