— Miksipä en…
— Siitä tulee erinomainen, suurenmoinen!
He olivat saapuneet Fagerholmin portille. Juho Kostia jätti hyvästit.
Johanna Lang ojensi kätensä hiukan pettyneenä. Hän olisi toivonut saattajaa.
Juho huomasi sen vasta, kun oli jo menossa hämärässä porttikäytävässä. Hän torui itseään. Olisihan hänen toki pitänyt mennä saattamaan.
— No… nyt se oli liian myöhäistä. Ja sitäpaitsi — hänellä oli heprean kertaus kahdeltatoista. Ja sitäpaitsi… se voisi olla hiukan vaarallista.
Hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta — hänen täytyi myöntää se sittenkin. Johanna Lang oli sukeltanut kuin outo ilmestys hänen tielleen. Hän oli erilainen kuin kaikki muut — niin kokonaan toisenlainen kuin esimerkiksi Margareeta Fagerholm. Niin, niin… älä houraa, poika! Kuka sinut on pannut vertailemaan ihmisiä toisiinsa tuossa hengessä? Lue sinä hepreaasi vain!— Ihmisiä — enkeleitä! No, no… Margareeta Fagerholm ei nyt ainakaan ollut enkeli. Mutta Johanna… niin — hän kyllä… Vaikka olihan Margareetakin… Helgen mielestä… Äh!
Juho nousi vihellellen kolmanteen kerrokseen. Tänään eivät portaat tuntuneet yhtään vastenmielisiltä. Ja keittiöstä tuleva ruuan haju synnytti vain ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Fagerholmin nimilevy hymyili hänelle vastaan jo kolmannen kerroksen rappujen alapäästä. Hän pysähtyi ovelle tarkkaamaan kahta valkoista nimikorttia. 'Helge Hollander, fys. mat.' seisoi ylempänä ja sen alla jäykällä, vakavalla käsialalla: 'Juho Kostia, teol. yliopp.'
Hän avasi oven ja astui eteiseen. Margareeta ripusti parhaillaan päällystakkiaan naulaan. Hän hymyili veitikkamaisesti.
— Kenenkä kanssa te kävelitte? Ai, ai!