Margareeta löi oven perässään kiinni ollen olevinaan vihoissaan.
— Jokos te olette niin pitkällä? kysäisi Juho.
— Jo vain. Minä aion illalla kosia.
— Oho, kovinpa sinä rutosti.
— Ei auta, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena. — Nyt täytyy kiirehtiä, kun on vielä rahaa sormukseen.
He lähtivät päivälliselle, Helge reippaana edellä.
Illalla tuli Johanna Lang. Hän oli punaposkinen ja vastasi hiukan ujolta. Aluksi hän ei taipunut ottamaan päällystakkia eikä hattua yltään, mutta kun Helge Hollander vaatimalla vaati, hän suostui viimein.
Nuoret istuivat kahvipöydän ympärillä. Rouva Fagerholm puuhaili silittäjättäriensä parissa, pistäytyen vain silloin tällöin ruokasalissa. Raimund laski laskujaan pöytänsä ääressä. Georg ja Runar olivat menneet tätinsä luo. Vahtimestari oli tullikamarissa.
Juho katseli Johanna Langia, joka istui kumartuneena lukien Margareetan ainevihkoa. Hänen tukkansa oli musta, häikäisevän musta. Lampunvalo kimalteli sillä saaden sen välkehtimään melkein sinertävänä. Jos tukka olisi ollut tuuheampi, olisi Johanna Lang ollut täydellinen kaunotar. Nyt teki ohut palmikko hiukan avuttoman vaikutuksen.
Mutta — Juho ei välittänyt tukasta, vaikka myönsikin, että musta hiusten väri sopi Johanna Langille. Hän ajatteli silmiä. Niissä oli jotakin selittämätöntä — samalla kertaa lämmintä ja syvää, mutta kuitenkin jotakin kevyttä, — varsinkin silloin kun ne kirkastuivat. Noita silmiä hän ajatteli. Luennoilla ne olivat välkkyneet hänen mielessään. 'Siionin tyttäret'… niin… Kuuluiko Johanna Langkin 'Siionin tyttäriin'? Hän ei tahtonut sitä uskoa.