Johanna Lang kohotti päätään ja katseli hymyillen Juhoa. Tuntui, kuin olisi hän aavistanut tämän ajatukset. 'En minä ole niin kevytmielinen kuin te luulette. Te hämmästytte, kun haluan tutustua niin nopeasti. Mitä pahaa siinä on?' 'Te itse pakoitatte minut siihen — sulkeutuneisuudellanne.'
— Herra Kostia, minä tulin muistuttamaan teitä lupauksestanne.
Juho katseli häntä hiukan hämillään. Hän ei muistanut.
— Niin… se aine, äänsi hän.
— Niin, jäkälämaat. Minä haluan kirjoittaa jäkälämaista. Teidän täytyy kertoa.
— Emme me nyt rupea jäkälämaista haaveilemaan. Me rupeamme soittamaan ja laulamaan. — Muuten — Hollander voi sinulle kertoa soista, sillä hän on koko viime kesän ollut maanmittarin apulaisena.
Helge hymyili suloisinta hymyään.
— Ack, kära Margareta… 'Hollander'. Juhoa nauratti. Helge oli niin kärsivän näköinen kuin kuoliniskun saanut. Hän ei ollut ennen havainnutkaan, että toveri oli niin erinomainen näyttelijä.
Johanna Lang nauroi ja painoi poskiaan. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Hän hermostui aina, kun tunsi poskensa liian hehkuviksi.
— Älä välitä hänestä. Hän on hullu.