— Osaatteko sen? Hänen äänensä soi kiihkeänä.
— Olenhan minä sitä joskus laulanut.
— Se on minun lempilauluni! Teidän pitää laulaa se.
Vastaväitteet eivät auttaneet, Juhon täytyi suostua. Nuoret siirtyivät saliin. Margareeta haki nuottikasasta laulun ja istui pianon ääreen.
Hetken kuluttua kaikui avarassa salissa Juho Kostian tummahko baritoni:
— Bak villande skog på en grönskande slätt, där solskenet gassar så hett, där sitter en spindel så svart och så stor i gräset och stirrar och glor. Han solstrålar fångar och tvinnar och gnor och spinner till mörker och knyter ett flor, så stark och så tätt, så luftigt och lätt. I dess maskor han fångar var lefvande själ och pinar och plågar ihjäl…
Johanna Lang kuunteli henkeään pidättäen. Hän oli hämmästynyt. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Juho Kostia osaisi laulaa. Ja niin ilmehikkäästi. Hän oli kuullut "Ristilukin" monta kertaa, mutta Juho Kostia antoi sille omituisen sivuvärityksen: — samalla kuin hän tulkitsi hämähäkin työtä, soi hänen laulustaan valitus, että hämähäkki saattoi menetellä niin julmasti. Siinä ilmeni tavallaan sääliä verkkoon joutuneita kohtaan.
"Ristilukin" esitys antoi Johanna Langille uuden näkökulman Juho Kostian olemuksen tarkkaamiseen. Hän huomasi ylioppilaan tunteelliseksi. Mutta samalla häntä hiukan tympäisi tämän tunteellisuuden naivi ilmaus. Hän oli etsinyt tunteellista miestä, mutta nyt kun hän oli sellaisen löytänyt, hän tunsi pettymystä. Juho Kostia ilmaisi tunteensa liian välittömästi.
Joka tapauksessa hän tunsi suurta mielenkiintoa häntä kohtaan.
Nuoren naisen vaistolla Johanna Lang tajusi, että Juho Kostian kaltainen luonne tulisi voimakkaasti tarttumaan kiinni häneen, jos hän vain antaisi tämän huomata jonkinkaanlaista vastakaikua itsessään. Yhtäältä tämä peloitti häntä, mutta toisaalta se taas kiihoitti hänen koulutyttömäistä haluaan tehdä hiukan kiusaa, piinata ja kiduttaa. Hän oli lukenut romaaneja, joissa kerrottiin sellaisista naisista. Ne olivat aina erikoisesti huvittaneet häntä.