— Nyt sinä noudat viulusi, Janne. Me soitamme hiukan yhdessä.
Margareetalla oli ihmeellinen komentamisen taito. Juho taipui nöyränä hänen tahtoonsa. Hän puhui kyllä jotakin hepreasta, mutta Margareeta keskeytti hänet kiivaasti:
— Äsh, joutavaa! Sinä ehdit sitä vielä yllin kyllin tutkia.
Juho toi viulunsa. He rupesivat soittamaan "Caro mio beniä". Johanna teki nytkin havaintoja, niinkuin laulunkin aikana. Tuo ei ollut viulu, joka lauloi. Se oli tunturi, tonttujen asunto, joka itsekseen iloitsi ympäristöstään Välittämättä. Tunturin haltijat hyppelivät edestakaisin, katosivat vuoreen ja tulivat uudelleen esiin. Niiden laulu soi salaperäisenä kuin porontiuku kuutamoisella tiellä.
"Senza di te languisce il cor…"
Johanna Lang taputti käsiään. Häntä ihastutti Juho Kostian soitto. Helge tömisti jalkojaan, huulilla tavallinen, poikamainen hymynsä.
— Äsh, Helge turmelee taas kaiken! Tuollaista töminää niin hienon laulun jälkeen.
— Minä aplodeeraan… sinun säestyksellesi.
— Sinä! Sinä saat luvan olla aplodeeraamatta. Helge oli harpannut pianon ääreen.
— Oi kiitos, kara Margareta! Sinä kutsuit minua 'Helgeksi'. Kiitos, kiitos!