— Sippa palasi kotiin ja ryhtyi suostuttelemaan isäänsä. 'Mitäs nyt lappalaista vainoamaan.' 'Tappoporonhan mekin tarvitsemme silloin tällöin.' Monta päivää hän sai puhua, kunnes isä lopuksi taipui. Iloissaan hän riensi sovitulle kohtauspaikalle kertomaan päätöksestä.
— Mutta sillä aikaa oli Pongun kylään saapunut rikas lappalainen Guttorm. Hänellä oli poroja monia tuhansia ja hänen vyössänsä helisi silkka hopea. Hän oli saapunut kosimaan kaunista Maaretaa. Ponku oli antanut sanansa: — Mikkelinä piti nuorten matkustaa kirkolle papin luo kuulutusta ottamaan. Tyttö kertoi tämän kaiken sulholleen ja itki. Poika koetti taivuttaa häntä, — hän rukoili ja pyysi, hän ehdotti pakoa, mutta — Maareta pudisti surullisena päätään: — 'Minä tulin sanomaan sinulle hyvästiä. Minun täytyy mennä Guttormille.' Mutta minä olen saanut isäni taipumaan', väitti poika. 'Vaikka… ei auta', vastasi tyttö. 'Silloin on parempi, että nämä maat palavat!' huudahti poika. Nyt rupesi tyttö puolestaan rukoilemaan. Paikka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän tahtoi palata sinne joka vuosi — naimisiin mentyäänkin. Mutta poika pysyi taipumattomana. 'Ei… ennemmin palakoot!'
— Tyttö lähti murheellisena kodalleen. Kun hän oli päässyt jängän toiseen laitaan, huomasi hän savun nousevan metsästä. Siellä Sippa jo sytytti. Oli vallinnut moniviikkoinen pouta ja tyttö kyllä arvasi, miten tulisi käymään. Hän lähti takaisin jängän yli estääkseen poikaa. Hän tahtoi palata seudulle seuraavanakin vuonna — vielä naimisiin mentyäänkin… Mutta päästyään keskelle jänkää hänen jalkansa horjahti ja hän putosi kaltioon. Hän koetti päästä ylös, mutta ei jaksanut ponnistaa. Sippa kuuli hänen huutonsa, mutta ei mennyt auttamaan; hän tiesi, että tyttö päästyään kaltiosta palaisi kodalleen. Hän sytytti sytyttämistään. Pian oli koko jängän ympäristö yhtenä tulimerenä. Liekit nuoleskelivat jo jänkääkin, joka oli kuivunut kauttaaltaan. Voimakas tuuli kaatoi tulimeren sen yli. Valitushuudot vaikenivat. Kaunis Maareta oli saanut surmansa liekeissä.
— Sippa oli raivoavin silmin katsellut tihutyötään. Hän näki, miten tuuli painoi liekkejä jängän yli. Hän tiesi, että sen toiselta laidalta alkoivat penikulmaiset jäkälämaat. Niitä myöten leviäisi metsäpalo kauvas pohjoiseen ja karkoittaisi Pongun. Mutta — nähdessään raivoavien liekkien räiskeen ja tietäessään Maaretan kuolleeksi hän hurjistui äärimmilleen. Hän lähti juoksemaan — tietämättä, minne. Hän tunsi vain, että Maareta oli kuollut. Hänen nimeänsä huutaen hän syöksyi jängälle ja hävisi liekkien sekaan. Hän ei koskaan palannut. Hänen isänsä löysi jängältä myöhemmin kahden palaneen ihmisen ruumiit. — Siitä alkaen on jänkää kutsuttu Maaretasipan jängäksi.
Johanna Lang oli alussa hymyillyt Juhon kertomukselle, mutta kuultuaan tarinan surullisen lopun hän kävi totiseksi. Hymy kuoli hänen huulillaan. Silmien alle ilmestyi tuskallinen piirre. Ja kun Juho lopetti, hän huokasi syvään ja näytti murheelliselta.
Juho karisti tuhkaa sikaristaan. Hänen katseensa lepäsi Johannan kasvoilla ja hän hymyili surullisesti.
— Oletko kirjoittanut mitään? kysyi hän hiljaa.
— Hyi, kuinka sinä olet julma! Kerrot tuollaisia tarinoita. Mitä minä niistä saan?
Juho katseli häntä vakavana.
— On yksi asia, jonka kertomus opettaa.