— Mikä se olisi?
— Että on vaarallista panna tulta kuivaan jäkälikköön. Siitä syntyy palo, kauhea palo.
Johanna Lang kohautti hartioitaan.
— Mutta, Janne, — hän loi äkkiä silmänsä vastapäätä istuvaan ylioppilaaseen — ei tästä tule mitään! Kerro minulle oikein, kerro niin, että saan jotakin kokoon.
Hänen äänensä hiveli Juho Kostian korvaa. Se oli niin suloinen ja lämmin, että Juho tunsi omituista hellyyttä povessaan.
— Kyllä… minä vain usein muistelen vanhoja tarinoita. Niistä on paljon oppimista…
Ja Juho kertoi. Hän kuvasi Lapin luontoa, loihti Johannalle sen ihmeellisen, salaperäisen tenhovoiman. Hän maalasi rannattomat metsät ja penikulmaiset, puuttomat aavat. Hän todisti jäkälän taloudellisen merkityksen. Se oli Lapin elämä, Lapin leipä. Ilman sitä oli saamekansan mahdoton tulla toimeen.
Maaretasipan jänkä unohtui. Kamarissa oli jälleen kaksi onnellista ihmistä, joiden sydämet sykkivät toisilleen. He keskustelivat vilkkaasti, tuttavallisesti. Tunnit vierivät. Kun rouva Hällström tarjosi teetä, oli ilta jo pitkälle kulunut.
— Mitä satua herra Kostia täällä kertoi? kysyi rouva Hällström.
— Oi, sellaista kamalaa, täti… et usko.