Johannan ääni värähteli. Hän mainitsi lyhyesti Juhon kertomuksesta.
— Lappi on salaperäinen maa. Minulla oli veli monta vuotta Lapissa. Me luulimme hänet jo kuolleeksi, kun hän muutamana talvi-iltana ilmestyi luoksemme lapinturkissa ja karvakintaissa. Hän oli toiminut poronostajana muutamalla Norjan kauppiaalla. Hän jäi tänne, sai paikan, — mutta aina hän kaipasi takaisin. Varsinkin keväällä, jäidenlähdön aikana hän oli onneton. Hän istui tuntikausia huoneessaan synkkänä ja alakuloisena. Silloin hän nouti lapinturkkinsa vinniltä ja ripusti sen kamarinsa seinälle. Meillä oli koko talo täynnä poronkarvoja.
— Setä Ivar. Hän muistutti sinua, Janne.
— Todellakin… herra Kostia muistuttaa häntä paljon.
— Onko hän kuollut?
— On… viisi vuotta sitten.
Rouva Hällström siirtyi jälleen kyökin puolelle.
— Minä pidin setä Ivarista. Hän oli niin hyvä… erilainen kuin kaikki muut. Hän kertoi minulle Lapin elämästä ja silloin loistivat hänen surulliset silmänsä niin herttaisesti.
— Mutta miksi se Maareta ei suostunut pakenemaan? Olisivathan he voineet muuttaa kauvas oudoille seuduille ja asua siellä onnellisina.
— Niin… miksi? Sitä on vaikea selittää. Naisen sydän on arvoitus.