— Ei ole säestystä.
Johanna katsoi häntä hellästi, pää kallellaan.
— Minä en välitä säestyksestä. Minä haluan vain kuulla sinun lauluasi.
Juhon täytyi suostua. Hän kakisteli kurkkuaan, etsi ääntä, näytti kiusaantuneelta, mutta nojasi sitten sohvan kulmaan ja lauloi.
Samoinkuin ensi kerrallakin kuunteli Johanna nytkin hänen lauluaan omituisin, selittämättömin tuntein. Juho lauloi ilmehikkäästi, aivan kuin alleviivaten erityisiä kohtia. Mutta tällä kertaa ei laulusta soinut sääliä verkkoon joutuneita kohtaan. Päinvastoin: — Juho tulkitsi nyt sen kohdan intohimoisesti, kuin nauttien tuskista, joita ristilukki uhreilleen valmisti.
… och pinar och plågar ihjäl!
Johanna oli haltioissaan. Niin vaikuttavasti hän ei ollut koskaan kuullut "Ristilukkia" esitettävän. Tosinhan se konserteissa laulettiin monta vertaa taiteellisemmin, mutta sitä tunnetta, jonka Juho lauluunsa sai, hän ei ollut tavannut missään.
Hänen äänensä värähteli, kun hän kiitti.
Kello oli kymmenen, kun Juho Kostia kulki katua alas, matkalla kotiaan. Ilta oli ollut ihana. Hän oli oppinut tuntemaan Johannaa enemmän. Hän oli saanut pilkistää hänen sydämeensä ja — hän oli rauhoittunut. Antaa jäkälikön palaa vain. Sitä ei tarvinnut käydä sammuttamaan. Johanna ei ainakaan sitä tahtonut. Se oli hän, joka sytytti… sytytti loistavin silmin…!
4.