Taivaalla vyöryy mustia pilvenmöhkäleitä raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään. Ne vaihtavat muotoa alinomaa muistuttaen milloin raskasliikkeistä sotajoukkoa hevosineen ja vankkureineen, milloin Vanhan Testamentin profeetan päätä tuulessa liehuvine tukkineen. Kuunvalo, joka pääsee esille vain silloin, kun pilviröykkiössä sattuu ohuempi paikka, antaa niille yhä satumaisempia muotoja… Nyt nousee aurinko Austerlitzissa ja kummulla seisoo Napoleon kenraaleineen katsellen 'kolmen keisarin taistelua'… Savupilvet vyöryvät kumpua kohti, peittävät sen alleen, pyyhkivät pois Napoleonin kenraaleineen ja kas: — siinä seisoo Mooses valtavan kookkaana katsellen Jumalan kirkkautta Siinain vuorella!… Kuu saa kokonaan kasvonsa esille, häikäisee Mooseksen, hävittää hänet tyyten — ja taas vyöryvät pilvimassat raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään… Meri käy vaahtopäänä, tuuli vinkuu pitkän laiturin kaidepuissa heiluttaen laiturin päässä olevan lautakopperon seinällä riippuvaa pelastusrengasta kuin hätämerkkiä. Ihmisiä ei näy missään. Satamatalojen ikkunoista tuikkivat tulet pettämättömän vakavina, kuin kutsuen suojaan laiturin päässä seisovaa kahta ihmistä — suojaan myrskyltä ja sydämen pettäviltä tunteilta.
Mutta nuo kaksi eivät sitä huomaa. Heillä on sydämellä paljon, paljon, mikä on sanottava juuri tänä iltana ja tässä paikassa.
Kuunvalo välähtää hetkisen tytön kasvoilla. Hänen silmänsä ovat kyynelissä. Johanna Lang itkee onneaan ja onnettomuuttaan. Hänen edessään seisoo Juho Kostia palttoonkaulus pystyssä, puhuen lämmöllä, vakuuttavana, katkerana — toisin vuoroin uhmaten taivasta ja maata — toisin vuoroin nöyränä kuin syntejään anteeksi aneleva.
— Miksi, Johanna… miksi et voi luvata? Jos rakastat minua, niin… silloinhan pitäisi olla helppoa luvata.
— Voi, Janne… minä pidän sinusta tavattomasti, mutta sittenkään en tiedä…
Johanna Lang luo kyyneleiset silmänsä Juho Kostiaan. Tällä hetkellä hän on liikuttavan kaunis.
Juho Kostian sydäntä kouristaa. Tässä on nyt tilinteon hetki… Häntä hullua, kun oli päästänyt sydämessään sellaisen palon valloilleen! Mutta minkä sille oli voinut? Ei mitään. Johanna Lang oli osoittanut niin pettämättömiä merkkejä, ettei hänellä enää ollut voimia perääntymiseen, kun suhde kerran oli alkanut. Eikä hän ollut sitä halunnutkaan. Päinvastoin: — hän oli rientänyt eteenpäin kuin janoinen, joka luulee hetken päästä löytävänsä virvoittavan lähteen. Ah, Juho Kostia elää hengessään kaikki ne onnen hetket, jotka hän on Johanna Langin seurassa viettänyt. Iltoja Kaivopuiston teillä ja Katajanokan rannoilla — ja aamuja, jolloin hän on rientänyt ystäväänsä vastaan tämän mennessä kouluun, — niitä hän ei unhoittaisi koskaan!
— Minä uneksin kaunista unta, mutta heräsin pettävään todellisuuteen, sanoo hän katkerasti.
— Voi, Janne, jos näkisit sydämeeni! Se rakastaa sinua, niinkuin sydän voi rakastaa. Mutta sittenkin tunnen arkuutta ja pelkoa… tulevaisuuteen nähden. Minä en uskalla antaa ratkaisevaa lupausta. Sehän sitoisi minut täydellisesti.
Juho Kostia nauraa katkerasti. Naisen sydän oli arvoitus, ikuinen arvoitus. Se voi rakastaa, mutta ei sittenkään uskaltanut sitoa itseään — täydellisesti.