— Sinä et siis rakasta, lausuu hän ja äänessä soi tuomarin ankaruus.
— Voi, Janne, miksi kiusaat minua! Emmekö voi olla edelleenkin niinkuin tähänkin asti… hyviä, sydämellisen hyviä ystäviä? Miksi pitää olla lupaukset ja lupaukset? Minä en voi ymmärtää…
— Ei! Minun uskontunnustukseni on 'kaikki tai ei mitään'. Kun sinä et kerran voi antaa lupausta, on suhteemme särkynyt.
Juho Kostia lausuu sen synkällä vakavuudella, mutta tuntee siitä huolimatta, etteivät sanat oikein vastaa todellisuutta. Hänen on työläs, niin perin työläs unhoittaa onneaan.
Mutta — seuraavassa hetkessä hänestä tuntuu, että hän on jo ratkaisevasti katkaissut rakkautensa siteen ja heittänyt Johannasta irti. Tämä on luisumassa pois hänen luotaan… väkisten… auttamattomasti. Ja sitä hän ei tahdo, sitä hän ei voi nähdä, sitä hän ei jaksa kestää! Hänen täytyy kuvitella päinvastaista. Onhan hän kuvittelijaksi syntynyt.
Hänen täytyy uskotella itselleen, että portti Eedeniin on juuri auennut — ja että he parast'aikaa kulkevat siitä käsikädessä sisään. Hän on syntynyt kuvittelujen maassa, — siellä, missä haaveillaan rikkaudesta, vaikka ei rikkautta ole, — siellä, missä uskotaan näkyihin ja uniin sekä toimitaan niiden mukaan. Hänen täytyy kuvitella, että Johanna Lang on hänen yksin… ratkaisevasti… juuri lupautunut hänen omakseen…
Ja hän alkaa puhua suuresta rakkaudestaan, kauniisti, liikuttavasti, nöyrästi… sisäisellä ilolla, niinkuin unennäkijä, joka nauraa unissaan.
— Johanna, tiedätkö, mitä sinä minulle olet? Voi, jos tietäisit, et voisi ehdottaa tuollaista löyhää suhdetta ilman lujaa, riemullista lupausta! Tiedätkö, mitä sinä minulle olet? — Sinä et ole koskaan nähnyt tunturien kevättä — tuota aikaa, jolloin Lapin jäinen luonto herää elämään. Se tapahtuu niin äkkiä, että ihan hämmästyy! Äsken vielä liikkumattomuus, kylmyys ja hiljaisuus — ja yht'äkkiä sanoin selittämätön liike ja elämä: — tunturipurojen solina, veden läiske kaikkialla… joka paikassa… pihamaalta pinttyneimmälle jängälle saakka. Ilmassa tuhatääninen lintujen kuoro! Ne tulivat yöllä, yhdessä joukossa kaikki — kuin varkain. Ja aurinko — aurinko niin polttava, niin lämmin, ettei täällä Etelä-Suomessa koskaan sellaista tunneta. Kaikkialla silmää häikäisevä kirkkaus! — Katso, Johanna, minä olin kuin tunturi, joka en ollut koskaan oikeata kevättä kokenut; vain hiljaista auringon paistetta, joka sulattelee vain lunta pinnalta. Mutta olin aina toivonut, rukoillut, että saisin kerran omassa sydämessäni kokea, mitä kokee tunturi keväällä… sellaista valtavan suurta kaiken muuttumista. — Ja sitten tulit sinä, Johanna, — tulit merenvihreine silminesi, arvoituksellisine olemuksinesi… ja minä heräsin, — heräsin kuin tunturi keväällä. Minä tunsin rinnassani sen, mitä olin monesti yksinäisinä iltoinani rukoillut: — kaiken valtavan muuttumisen! Johanna, jos on koskaan maan päällä sydän lyönyt riemusta, — lyönyt niin, että paljas ajatuskin siitä jo huikaisee mieltä, — niin on lyönyt minun sydämeni!
Juho Kostia on puhunut äänellä, joka hivelee Johanna Langin sydäntä ja korvia sekä nostattaa kyyneleet uudelleen hänen kauniisiin silmiinsä, — mutta sittenkin hän pudistelee surullisena päätään: — häntä peloittaa lupauksen anto. Hän tuntee todellakin rakkautta tuota kömpelöä teoloogia kohtaan, mutta pelkää samalla sitä voimaa, jolla tämä tahtoisi hänet omakseen riistää. Hän on joskus toivonut kohtaavansa nuoren miehen, joka osaisi tuntea syvästi ja voimakkaasti, mutta nyt, kun hän on sellaisen kohdannut, hän perääntyy peloissaan.
Hän vaikenee eikä puhu hetkiseen mitään. Sitten hän kohottaa kyyneleiset kasvonsa ja hymyilee onnellisena.