— On hauskaa kuulla sinun puhuvan, Janne. Minä voisin kuunnella sinun ääntäsi maailman loppuun asti.
Juho Kostia havahtuu mietteistään. Niin… niin… siinä oli jälleen tuo ikuinen arvoitus… maailman loppuun asti.
— Johanna, sinulla on kylmä?
Hän tuntee, kuinka tuuli tunkeutuu läpi vaatteiden ja hän säikähtää, että on seisottanut tyttöä ulkona myrskyssä monta tuntia.
— Ei… ei minulla ole — jaa… ehkä vähän, mutta ei se tee mitään.
— Kyllä. Me lähdemme kotiin.
— Ei… ei vielä. Etkö puhuisi vielä, Janne? Minä haluaisin kuulla sinua.
Tyttö hymyilee pyytävästi.
— Ei enää. Minä en voi puhua enää mitään. On tullut yö.
— Voi, Janne, et saa sanoa niin. Minusta se kuulostaa hirveältä… hirveältä.