— Yö, yö! Katsopas, kuinka pilvet syöksyvät eteenpäin. Ne eivät pysy hetkeäkään samannäköisinä. — Johanna, sellaista on elämä… yhtä muuttelevaista.
Johanna Lang pyyhkii silmiään. Ilta on ollut sanomattoman ihana ja sanomattoman surullinen. Miksi on kaikki käynyt niin omituisesti?
Hänet herättää Juho Kostian ääni:
— Nyt lähdemme, Johanna. Tämä oli tilinteon ilta ja tilinteon paikka. Me emme palaa tänne enää koskaan.
Hänen äänensä kuulostaa tavattoman masentuneelta.
He lähtevät — Johanna Lang vastahakoisesti, kuin peljäten, että paikan lumous häviäisi heidän lähdettyään. Juho Kostia ei sitä ajattele. Mutta — Johanna Lang on ruvennut pitämään tärkeänä, että hänellä olisi monta paikkaa, joista väkevinä tuoksahtaisivat vastaan kaikki elettyjen onnen hetkien muistot. Ja nyt on pitkä laituri astunut pyhimpien joukkoon niistä. Mutta häntä surettaa, ettei se mahdollisesti hänen ensi kerralla sinne tullessaan vaikuttaisi yhtä tenhoavasti. Hän tietää kokemuksesta, kuinka lyhytaikainen oleskelu jossakin ei riitä jättämään paikalle pyhitettyä leimaa. Hän muistaa muutaman aidan eräällä Katajanokan rantakadulla. He olivat istuneet sillä eräänä kuutamoisena iltana hetkisen — Jannen kanssa. Se oli ollut hauska hetki. Mutta kun hän seuraavana aamuna kouluun mennessään oli kiertänyt saman rantakadun kautta, oli aita kalseassa aamuvalossa tehnyt perin alastoman vaikutuksen: — se oli tuonut mieleen pyykkinuoran, joka on menettänyt valkeat ja värikkäät kuivattavansa ja nyt alastomana vapisee tuulessa autiolla pihalla. Se oli tuntunut masentavalta ja hän oli ollut surullinen koko aamupäivän.
Juho Kostia kulkee synkkänä. Hän ajattelee Lapissa olevaa kotiaan. Hänen sydämensä on turtunut tuskasta ja epätoivosta. Se ei kykene edes kyllin selvästi tuntemaan hänen tekemänsä kysymyksen kohtalokkuutta. Niin kauan kuin hän oli elänyt toivossa, että Johanna Lang vastaisi myöntävästi, olivat kaikki ajatukset ja tunteet kohdistuneet tähän ratkaisevaan hetkeen. Mutta nyt — ratkaisun tapahduttua — on isku ollut niin ankara, että ajatukset hajallelyötyinä tarttuvat kiinni ensimmäisiin muistoihin, jotka ne kohtaavat. Ja niin johtuu Juho Kostia ajattelemaan kotiaan — itsekään oikein käsittämättä, minkävuoksi.
Hän muistelee kotinsa tupakamarin ikkunaverhoja. Ne huokuvat alakuloisuutta — väriloistostaan huolimatta. Niissä on vieretysten keltaista ja valkoista, — mutta keltainen vie voiton. Sitä väriä ymmärtää kesäyönaurinko kaikkein parhaiten: — se saa keltaiset raidat loistamaan riuduttavaa kaipausta herättävällä tavalla. Istuessaan iltaisin Fagerholmin kamarissa Helge Hollanderin viipyessä kaupungilla on hän muistellut kotoista kammiotaan ja iloinnut sen ikkunaverhoista; hän oli päässyt niistä silloin aivan päinvastaiseen käsitykseen: — keltainen oli tulkinnut heräävää toivoa, joka ilosta väräjöiden aavisteleikse tulevaa onnen päivää. Päästyään varmuuteen Johanna Langin rakkaudesta hän oli monesti väkevästi kuvitellut kesää — kesäyötä, jolloin hän heräisi tupakamarissaan huoneen ollessa täynnä keltaista, väreilevää valoa. Se olisi tuonut mieleen kaipauksen, suloisesti hivelevän kaipauksen, joka olisi pannut venyttelemään paljaasta mielihyvästä. Oh, keltainen, keltainen, se väri olisi ilahduttanut hänen sydäntään! Nyt se oli kuoleman, toivottomuuden väri…
— Janne, miksi olet niin synkkä ja äänetön?
Juho Kostia hymyilee väkinäisesti. Kuinka saattoi Johanna kysyä sellaista — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut?