— Iloinenko minun pitäisi olla?
— Oi, Janne, minä en saata nähdä sinua surullisena. Sinä et ole oma itsesi silloin.
Siinä oli Johanna Lang kerrankin oikeassa. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin itselleen vieraaksi kuin tänä iltana. Hänen valoisa maailmansa oli hävinnyt.
— Johanna, kaikki on nyt lopussa… kaikki… kaikki!
Hän lausui viimeisen sanan tukahtuneella äänellä.
— Ei, Janne, ei sentään.
— Sinusta ei tullut minun unelmaini morsianta.
— Voi, Janne, mutta minä olen sinun Johannasi sittenkin.
Tyttö lausui sen hellästi, melkein nyyhkien.
Juho Kostian valtaa voimakas halu pysähtyä ja sulkea tyttö syliinsä. Hän olisi sen ehkä tehnytkin, jos he olisivat olleet syrjäisemmässä paikassa. Mutta — nyt he juuri saapuivat Päävahdin edustalle ja se oli valaistu. Ei käynyt siis päinsä… ja sitäpaitsi… hänellä ei ollut oikeutta siihen. Oikeutta? Ei sanan vasituisessa merkityksessä: — Johanna Lang ei ollut hänen morsiamensa. Hän ei ollut antanut lupausta…