Juho Kostia pysähtyy ojentaen kätensä.
— Nyt, Johanna, hyvästi! Tiemme eroavat tässä. Sinä menet kotiisi — luonnollisesti.
Tyttö katsoo häntä hämmästyneenä, silmät kosteina.
— Etkö tulekaan saattamaan?
— En… kuinka voin enää? Sinä pyydät mahdottomia. Me emme saa tavata enää. Minulla on helpompi niin.
— Enkö minä saa tavata sinua enää, Janne?
Juho Kostia ei voi käsittää sellaista.
— Mitä hyötyä siitä olisi? Me kiduttaisimme vain toisiamme muistelemalla vanhaa… mennyttä. Ja se olisi liian raskasta… ainakin minulle. Sitäpaitsi — minä matkustan pian…
Hänen äänensä värähtää ja silmänurkassa kimaltelee kyynel.
— Hyvästi, Johanna!