Tyttö ei vastaa mitään, vaan lähtee nopein askelin astumaan Katajanokalle päin. Juho katselee hänen jälkeensä. Siellä hän meni… venäläisen katedraalin kohdalla… siro, kaunis pää alaspainuneena. Hän näytti hyljätyltä. Juho Kostian sydäntä kaihertaa sääli. Mutta — oli liian myöhäistä lähteä jälkeenkin — ja… mitäpä se olisi hyödyttänyt…
Syvä huokaus pusertuu hänen rinnastaan ja poskilihaksissa nykii omituisesti. Hänen tekee mieli heittäytyä kadulle pitkäkseen ja lyödä päätänsä jäiseen asfalttiin. Saisivat korjata siitä… hulluna taikka humalaisena — samantekevä. Johanna oli mennyt, hänen onnensa oli lopussa. Se oli ollut lyhyt kuin päiväkorennon elämä. Ja nyt oli elämä aloitettava alusta. Miten, miten se tulisi luonnistumaan, — sitä hän ei tänä iltana jaksanut ajatella.
Katu, jota pitkin hän laahustaa, tuntuu autiolta. Hän silmää kuin moittien vastaantulevaa, paksuun nahkapuuhkaan verhoutunutta naista, joka kiirehtii Katajanokalle päin. Mikä oikeus tuolla naisella oli kulkea noin suojattuna, sillä aikaa kuin hänen täytyi vaeltaa sydän alastonna — jäisessä, suolaisessa tuulessa? Juho Kostia kiroaa hengessään kylmän kadun ja sen suojatut ihmiset, joilla ei ollut hituistakaan sääliä.
Kiiltävä, liukas, mustana pohottava asfalttikäytävä, jolle hotellilyhdyt luovat väsynyttä, velttoa valoaan, repii hänen sydäntään vielä pahemmin verille. Hotellilyhdyn valo tuo mieleen valvoneen viinurin pöhöttyneet kasvot. Niiltäkään ei nyt saattaisi lukea vähintäkään osanottoa niinkuin ennen… Kerran, istuessaan Johanna Langin kanssa ravintolassa kahvia juomassa, hän oli lukenut viinurin kasvoilta saman onnen tunteen, joka hänen oman rintansa täytti. Ja se viinuri oli vielä katsonut kieroon, — mutta se ei ollut silti yhtään häirinnyt… pikemmin päinvastoin…
Juho Kostia kiipesi portaita ylös asuntoonsa. Ovea avatessaan hän kuuli Margareetan ja Helgen äänet. Jälkimäinen nauroi huolettomaan tapaansa. Tytön ääni tuntui kiusoittelevalta. Juho toivoi heidät hengessään mahdollisimman kauvas. Mutta — ei auttanut… täytyi avata ovi.
Margareeta Fagerholm seisoi uunia vasten nojaten — tukka hiukan epäjärjestyksessä, poskilla hehkuva puna. He inttivät jostakin Helgen kanssa. — Kas, Janne, kuinka myöhään sinä tulet!— Jaa, jaa… taitaa olla, vastasi Juho koettaen tekeytyä huolettoman näköiseksi.
— Emme odottaneet sinua illalliselle. Mamma on kattanut sinulle huoneeseesi. — Kiitos, kiitos… ja hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
Juho oli jo vuoteessa, kun Helge tuli huoneeseen. Hän vihelteli onnellisena ja rupesi riisuutumaan.
— Margareeta on rakastunut Kalle Länsiöön… siihen kiharatukkaiseen teoloogiin, joka kävi sinun luonasi viime viikolla.