— Vai niin… Tuo kaikki tuntui Juhosta perin joutavanpäiväiseltä.
— Mutta minä lyön hänet laudalta, Janne, ihan varmaan!
Juho ei viitsinyt kuunnella, vaan kääntyi seinään päin ollen nukkuvinaan. Se auttoi. Pian kuorsasi huonetoveri täyttä päätä.
Juho Kostia valvoi turtuneena ja onnetonna. Uni ei tullut. Hän ei yrittänytkään hillitä ajatuksiaan. Ne kiersivät sekavina illan tapausten ympärillä. Kuu paistoi kamariin. Juho Kostiasta tuntui, että se valaisi autiota huonetta, jossa makasi — kuollut.
II
1.
Pohjanmaan juna vyöryy kohisten pääkaupunkia kohti. Lumenpeittämät maisemat vilahtelevat ohitse, metsiä, taloja, kokonaisia kyläryhmiä. Ihmiset asemilla ovat turkkeihin kääriytyneet, punaposkisia, reippaita ja hymyileviä. Taotaan jalkaa, kopistellaan ja puhallellaan; henki huuruaa. Vilkas puheensorina täyttää asemasillan, hyvästellään, naureskellaan, lausutaan joku keskinkertainen sukkeluus, jolle sivullinenkin suvaitsee vetää suutansa hymyyn. "Hyvästi!" ja "älä unohda!" ja "muista kirjoittaa!" Pieniä sirusia elämästä ja sitten vihellys, nykäys — ja juna ottaa vauhtia pysähtyäkseen taas seuraavalla asemalla kuuntelemaan katkonaisia lauseita, naurunpäitä ja jalkojen töminää.
Juho Kostia seisoo vaunusillalla seuraten aseman vilkasta liikettä. Mitään tuosta kaikesta ei kuulu hänelle, yksinäiselle, alakuloiselle, jolla ei ole muuta kiinnipidintä elämään kuin äidille annettu lupaus lukea tutkinto loppuun. Vain äiti oli sanonut hänelle "hyvästi" ja "älä unohda" ja "muista kirjoittaa". Ne olivat helpot täyttää, sillä tällä kertaa ei siihen tarvittu muuta kuin tottumus. Mutta siihen toiseen — se oli vaikeampaa. Asua huoneessa, johon liittyi kuvitelmia, näkyjä, haaveilua — kirkasta, hopeanheleää naurua ja palavaa, päämäärästään tietoista kaipausta, — miten hän sen kaiken kestäisi?
Helge oli kirjoittanut matkustavansa kaupunkiin heti loppiaisen jälkeen. Hän aikoi lukea sitkeästi. Tietysti — se oli hänelle helppoa — hänelle, jolla ei ollut näitä sydämen murheita. Mutta hänen, Juho Kostian, asiat olivat hullusti, tuiki hullusti. Rakkauden helposti itävä siemen oli taas kylvetty hänen sydämeensä ja se kasvoi kuin polttiainen saunan kupeella, — kasvoi niin että humisi vain.
Juho Kostia hymähti katkerasti ja siirtyi vaunuun. Kunpa voisikin ottaa asian humoristisesti. Silloin hän olisi jälleen vapaa mies. Mutta hän oli sitä maata, ettei hän tuntenut huumoria rakkausasioissa. Niihin hän aina tarttui vakavasti kuin lukkari aamuvirteen.