Minkäpäs ihmislapsi sydämelleen mahtoi. Se oli sellainen kuin miksi oli luotu. Hän, Juho Kostia, oli jo syntymässään saanut aimo annoksen naivisuutta — ja se kai se hänestä tekikin elämän leikkikalun. Nämä muut — tässä hänen ympärillään olivat totuttautuneet järjen hallintaan. Ainakin he näyttivät siltä — niinkuin tuokin isovatsainen, tyytyväisen näköinen herrasmies, joka sikari suupielessä tutki sanomalehteä sangen tarkkaavasti. Hän oli — kaikesta päättäen — tasapainossa elävä mies, jota ei mikään horjuttanut. Hän tiesi junan saapuvan perille määrättyyn aikaan ja se ei tehnyt häntä yhtään levottomaksi. Päinvastoin: — hän oli siihen sangen tyytyväinen.
Juho Kostia sytytti savukkeen ja tuijotteli tylsänä vaununikkunasta ulos. Ennen hän oli Helsinki-matkasta suuresti iloinnut. Vaihtelu, vilkas kaupunkielämä yksitoikkoisen maalaiselämän vastakohtana oli kiinnittänyt mieltä — ainakin matkan kestäessä. Perillä hän oli tosin pian kyllästynyt kaikkeen, — mutta silloin häntä taas oli ylläpitänyt toivo kotiinpääsemisestä. Nyt oli kaikki samantekevää.
Vai miten oli oikeastaan?
Jos hän täysin vilpittömästi tunnusti totuuden, hän tavallaan nytkin iloitsi Helsinkiin pääsystä. Mutta hänen ilonsa oli varkaan iloa — varkaan, joka ennakolta nauttii mahdollisuudesta päästä huomaamatta naapurin omenatarhaan. Niin hänkin nautti mahdollisuuksista saada ehkä silloin tällöin kuulla sanan Johannasta, — miten tämä eli, mitä puuhasi, ja kukaties joskus syrjästä nähdäkin häntä. Kohtaaminen oli armotta pyyhitty ohjelmasta pois ja sen pyyhkimisen oli toimittanut hän, Juho Kostia itse — toisen vastalauseista huolimatta. Hän oli periaatteen mies, niitä enten-eller-luonteita niinkuin Kirkegaard,— jonka hän muuten oli esikuvakseen valinnut. Mutta hän ei kirjoittaisi mitään "Viettelijän päiväkirjaa". Hän kirjoittaisi "Pettyneen päiväkirjan" — ja siinä olisi hänen sydänrievulleen kylliksi askartelemista.
Omituinen oli naisen sydän. Juho Kostia oli miettinyt sitä koko joululoman. Rakastaa ja olla rakastamatta. Joulusaarnassaankin, jonka hän kotiseurakunnan kirkkoherran pyynnöstä oli pitänyt, olivat ajatukset pyörineet tämän ainoan kysymyksen ympärillä. Kuinka toisenlainen oli Neitsyt Maaria. "Katso, Herran piikanen. Tapahtukoon minulle sinun sanasi jälkeen."
Juho Kostian täytyi väkistenkin hymyillä. Olisiko hän toivonut Johanna Langin samankaltaiseksi?
Hän muisti, kuinka hän tähän kohtaan tulleena oli hengessään pannut voimakkaita vastalauseita evankelista Matteuksen liian suoraviivaista kuvausta vastaan. Nainen ei ollut sellainen kuin miksi Matteus Neitsyt Maarian esitti. Hän ei koskaan vastannut niin nöyrästi. Hän pani vastaan, — jollei muusta, niin pelkästä vastustamishalusta. Jaa… en tiedä… Se olisi ollut paremmin paikallaan kuin tuo nöyrä 'katso Herran piikanen'. Jos Neitsyt Maaria olisi vastannut näin, silloin olisi hän päässyt joulusaarnassaan lämpenemään. Hän olisi saarnannut naisesta, joka sanoi: 'Miksi pitää olla lupaukset?' Hän olisi kuvannut kamppailun tuota epämääräisyyden kalliota vastaan, joka murskasi ja pelasti, pelasti ja murskasi: — kamppailun, jonka voittamisesta olisi ollut itse enkeli Gabrielillekin kunniaa.
Eikö epämääräisyys Johanna Langin suhteessa häneen ollutkin juuri kaikkein mielenkiintoisinta? Eikö siihen juuri sisältynyt koko naisellisuuden arvoitus. Täältä — pitkän matkan päästä katsottuna, — junan vyöryessä näiden lumisten metsien halki, se oli vapauttavaa todeta. Traagillisuus johtui vain siitä, että mies purjehti liian selvin lipuin. 'Halloo, ken siellä?' 'Minä!' 'Ja täällä minä!' Ei mitään nimiä, vain pimeys ympärillä ja tuo kiehtova 'halloo!' — Silloin se olisi menetellyt.
Mutta — olisiko sellainen ollut elämää — sitä verenpunaista, jota hänen sydämensä kaipasi?
Ei, tuhat kertaa ei! Se olisi ollut vain perhosleikittelyä — ja sitä hän ei hyväksynyt.