Parempi siis niin, että toinen puoli, mies, purjehti selvin lipuin ja koetti saavuttaa, voittaa yhden pysyväisesti. Hän oli koettanut voittaa jo useamman kerran… viimeksi Johanna Langin. Siitä oli muodostunut kaikkein verisin ottelu, mutta siinäkin hän oli joutunut tappiolle — auttamattomasti. Hänen kohtalonsa oli siis olla yksin.
Naimattomuus… apostoolinen selibaatti — olihan siinäkin jotakin mieltä kiehtovaa. Yhden ihmisen tähden…
Juho Kostia katseli ohikiitäviä maisemia. Monissa paikoin olivat asukkaat luoneet korkean lumivallin rakennustensa ympärille suojatakseen itseään talven viimaa vastaan. Noin hänenkin pitäisi suojata itsensä — sisäinen olemuksensa, lisäpettymyksiä vastaan. Paras keino siihen oli johdonmukainen Johanna Langin väitteleminen, vaikka sydän kuinka kapinoisi.
— Helsingin liput, olkaa hyvä!
Junailija korjasi matkalippuja talteensa. Juho Kostian mielessä vilahti ajatus, että nyt oli jo liian myöhäistä. Pohjoisimmalla asemalla oli vielä saattanut ajatella, että sopihan tätä koettaa… tätä etelään päin menoa. Pahimmassa tapauksessa saattoi keskeyttää ja palata takaisin — kotiin… levähtelemään. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänet valtasi epämääräinen turvattomuuden tunne — samanlainen kuin luvattoman karusellilla ajajan, jonka laitoksen omistaja saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää niskasta ulos — ja päällepäätteeksi pahinta vihamiestä pahki.
Juna kiljahteli vähä vähä. Se oli kuin pitkältä matkalta palaava markkinahevonen, joka kotitalon näkyvissä hirnaisee ja parantaa vauhtia. Tuntui, kuin olisi juna haistanut pääkaupungin läheisyyden ja siitä riemusta lasketellut pitkiä vihellyksiä.
Matkustajat virkosivat kuin horroksista. Tyytyväisinä he kokoilivat tavaroitaan. Äskeinen lihava herra vilkaisi syrjäsilmällä ohitselipuvia Kaisaniemen ravintolarakennuksia, — aivan kuin todetakseen, että siinäpä ne olivat taas. Juho Kostia käänsi päänsä pois. Hän oli kerran istunut siellä Johanna Langin kanssa — muutamalla pitemmällä kävelymatkalla.
Juna pysähtyi ja matkustajat rupesivat solumaan vaunusta ulos. Kantajain huudot kajahtelivat asemalaiturilta. Korviin kantautui suurkaupungin kohina. Se lauloi kuin meri.
Juho Kostia tunsi äkkiä itsensä perin turvattomaksi ja orvoksi tämän hyörivän, pauhaavan elämän keskellä. Hänen sydäntään viilteli.
Hän pysähtyi laiturille laskien matkalaukkunsa maahan ja vetäen syvään ilmaa keuhkoihinsa. Mieleen muistuivat Heinen sanat "Doppelgängerissä":