"In diesem Hause wohnte mein Schatz…"
Niin… Helsinki sai merkityksensä ja oli olemassa ainoastaan Johanna Langin vuoksi. Hän oli asunut täällä kerran — silloin kuin hän, Juho Kostia, vielä toivoi. Nyt häntä ei enää täällä ollut — ei ainakaan hänelle. Oli vain kaupunki, suuri, kohiseva kaupunki, joka huokui kuin tuhatpäinen peto.
— Janne! kajahti äkkiä kirkas ääni hänen takanaan.
Juho Kostian sydän lakkasi miltei sykkimästä. Hän tunsi tuon äänen tuhansien joukosta.
Hän kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi Johanna, kauniina, hymyilevänä, povi aaltoillen nopeasta kävelystä.
Hän muisti selvästi päätöksensä: — hän ei saanut enää Johanna Langia tavata. Mutta nyt, kun tämä kukoistavana seisoi hänen edessään, hänen päätöksensä horjui. Sydän rupesi lyömään, poskille kohosi puna, silmiin syttyi niiden entinen valo.
Hän tarttui tyttöä kädestä puristaen sitä pitkään.
Tyttö kävi hiukan levottomaksi ja veti hiljaa kätensä pois. Hänen mielestään Juho piteli sitä liian kauvan. Hän vilkaisi ympärilleen — kuin rauhoittaakseen, ettei kukaan ollut heihin huomiota kiinnittänyt.
Juho Kostia käsitti tytön tarkoituksen. Siinä oli jälleen tuo ikuinen ristiriita "ollako vai ei olla". Hänet valtasi syvä alakuloisuus.
— Mitä varten tulit? Et kai minua vastaanottamaan?