— Ei, ei… sinä voit ottaa, mutta minä en uskalla. Joku voisi nähdä.
Siinä oltiin taas. Jälleen tuo iankaikkinen arvoitus.
— No, me kävelemme sitten, virkahti hän hiukan väsyneesti. Luja pohja, jonka hän hetki sitten oli tuntenut jalkainsa alla, rupesi myötäämään.
Näinkö se alkoi? Kidutuspenkkiin heti ensi askeleelta. Eikö Johannalla ollut yhtään sääliä?
Tyttö jutteli jotakin hänen vierellään, jotakin teatterista ja Helge Hollanderista. Mutta Juho ei kuunnellut häntä. Hän ajatteli vain muuatta lausetta, jonka Johanna Lang oli kerran sanonut:
"Kutsu minua 'Ristilukiksi', Janne."
Hän oli sitä sanoessaan ollut kaunis kuin keijukainen ja hänen olemuksessaan oli ollut hyvä annos pikku tyttöä — tuollaista viatonta viisivuotiasta, joka pyytää päästä katsomaan vasikan teurastusta.
"Näyttelijä!" ajatteli Juho Kostia, mutta katui samassa. Sehän oli Johanna, joka kulki hänen vierellään jutellen teatterista ja Helge Hollanderista.
— Helgekö sinut sinne vei?
— Niin, ja ajattele, meillä oli vasta hauskaa!