Juho ei vastannut mitään. Tietysti — Helgen seurassa oli aina hauska. Olihan hän "stilig", niinkuin Margareeta Fagerholm oli tulkinnut.
Hän ei joutanut syventymään näihin ajatuksiin. Oli katsottava, että päästiin kunnialla katujen yli. Autoja kulki kuin kesällä, vaikka oli tammikuu. Lumenluojat häärivät katujen vierillä. Helsinki oli saanut taivaan lahjan — lumivaipan mustille kaduilleen, mutta paatuneena kuten tavallisesti se ei ottanut lahjaa vastaan, vaan vedätti lumen kiireimmän kaupalla pois.
Kirottu kaupunki!
— Saitko minun joululahjaani? kysäisi Johanna Lang äkkiä.
— Sain… kiitos siitä.
— Minä odotin sinulta joulukorttia, mutta ei tullut.
Tyttö huokasi teeskennellysti.
— Niin armoton sinä voit olla!
"Armoton!" Kuka oli oikeastaan armoton? Hän, Juho Kostia, oli mennyt joulupostia hakemaan ja siellä oli ollut pieni paketti tutulla, rakkaalla käsialalla. Paketti oli sisältänyt kirjoituspöytämaton, kauniisti kirjaillun. Siinä oli ollut hopeaa ja kultalankaa. Johanna Langin hienot sormet olivat sen neuloneet. Mutta — vaikka lahja oli kaunis, ei se ollut Juhon sydäntä ilahduttanut. Päinvastoin: — se oli vienyt viimeisetkin rippeet hänen jouluilostaan. Hän oli haudannut kirjoituspöytämaton syvälle piirongin laatikkoon. Sinne se oli jäänyt. Äiti sen löytäisi sieltä… ja arvaisi jotakin. Mutta — äidin sydän ymmärtäisi…
Hänestä oli tuntunut hyvälle, että Johannan joululahja lepäsi siellä äidin hajuheinältä tuoksuvien vieraslakanain välissä. Vähitellen sekin siellä koteutuisi — toisten, vuosikymmeniä vanhojen vaatekappalten välissä. Ja joskus sen saattaisi sieltä ottaa esiin… käytäntöön, — kun sydän olisi rauhoittunut. Silloin se olisi vain — muisto.