— Nyt sinä olet perillä.
He seisoivat Fagerholmin porttikäytävän suulla. Juho Kostia taisteli itsensä kanssa. Tuliko hänen pyytää Johannaa sisälle vai eikö? Se olisi samaa kuin antautuminen, kuin kahden kuukauden vanhan päätöksen rikkominen heti alussa. Minkäpä hän sille voi, jos Johanna Fagerholmilla kävisikin. Olivathan he Margareetan kanssa koulutovereita.
— Ja kukaties ei Johanna halunnutkaan tulla…
Yht'äkkiä välähti hänen päässään ajatus, joka pisti kuin käärmeenpurema. Olisiko mahdollista? Hänpä panisi Johannan koetukselle ja heti tässä paikassa.
— Etkö tule sisään? virkkoi hän koettaen saada äänensä niin luonnolliseksi kuin suinkin.
Tyttö epäröi. Hänkin taisteli itsensä kanssa. Mutta Juho Kostia halusi saada selville taistelun syyn: — Tapahtuiko se hänen vuoksensa vai —?
— Minä luulen, että siellä on Helgekin kotona. Kas niin, siinä se oli! Johanna Lang hätääntyi.
Hän katsoi rukoilevasti Juhoa. Sitten hän äkkiä punastui.
— En… en minä nyt tule, sopersi hän kuin anteeksipyytäen. — Minä tulen joskus toiste… siellä tätikin jo odottaa. — Hyvästi, Janne! Muista käydä katsomassa.
Tuo olisi ollut palsamia Juho Kostian sydämelle, jos hän vielä olisi ollut samassa vireessä kuin asemalla. Mutta nyt oli hänessä herännyt epäilys, joka poltti kuin tulinen rauta.