Hän sanoi lyhyet hyvästit ja sukelsi porttikäytävään. Se oli päivälläkin hämärä ja tuoksui lialle ja mädäntyneille hedelmille. Piha oli hiukan valoisampi, pakkilaatikoita täynnä niinkuin hänen lähtiessäänkin. Sama omenaryssä, jonka he olivat Helgen kanssa asuntoa hakiessaan tavanneet, puuhaili siellä nytkin. Hän tunsi Juhon ja nosti kohteliaasti lakkiaan.
Porraskäytävässä tuoksui ruokien haju kuten ennenkin. Juho oli juuri astumaisillaan ensimmäiselle portaalle, kun kuuli askeleet ja tutun vihellyksen päänsä päältä.
Se oli Helge!
Kuin jonkun käsittämättömän vaiston ohjaamana hän pujahti portaiden taa. Hän ei halunnut tavata toveriaan.
Helge astui pihalle häntä huomaamatta. Palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä hän kulki pihan poikki reippain askelin vihellellen mennessään.
Yht'äkkiä valtasi Juho Kostian hurja ajatus. Hän ihmetteli itsekin itseään. Seuraavat sanat, jotka hän lausui Helgen juuri hävitessä porttikäytävään, kuulostivat kokonaan vieraan sanoilta:
— Hoi, Stukaloff! Kaksi markkaa, jos viette kapsäkkini vahtimestari Fagerholmille. Minulta unohtui junaan tärkeä paketti.
Ryssä katsahti häneen kummissaan, mutta nosti kuitenkin lakkia kohteliaasti, tarttui kapsäkkiin ja lähti kiikuttamaan sitä portaita ylös.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadulla. Hän silmäsi Katajanokalle päin. Aivan oikein! Siellä asteli Helge reippaana, palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä. Hienoksipa oli poika tullut!
Juho lähti samaan suuntaan. Hän halusi nähdä, menikö toveri todellakin sinne, johon hän arveli.