Helge kulki kiireesti Päävahdin aukean yli poiketen Katajanokan sillalle. Aivan oikein! Sinnepä tietysti! Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta mustasukkaisuuden raivottaret ajoivat häntä eteenpäin. Hyvä Jumala, näinkö olivat asiat!
Helge kulki pahaa aavistamatta — kuin ainakin mies, jolla on puhdas omatunto. Juho seurasi häntä kiihkeästi. Yksi ja toinen vastaantulijoista loi häneen kummeksivan katseen. Mutta Juho Kostia oli nyt sillä päällä, ettei hän sellaisesta välittänyt. Nähköön vaikka koko Helsinki, mikä hänen askeleitaan johti! Hän oli mennyttä miestä, hän kulki alaspäin. Mutta siihen oli syynä rakkaus — tuo siunattu, tuo kirottu tunne, joka teki ihmisestä joko jumalan tahi perkeleen. Hän ei välittänyt enää mistään — ei siitäkään, vaikka olisi joutunut raitiotievaunun alle ja tullut yliajetuksi.
Helge pysähtyi Johanna Langin portille ja katsahti ympärilleen. Onneksi oli Juho niin kaukana, ettei toveri häntä huomannut. Eikä hän sitäpaitsi aavistanutkaan, että kiihkeä silmäpari piti silmällä jokaista hänen liikettään.
Seuraavassa hetkessä oli Helge hävinnyt porttikäytävään. Juho pysähtyi muutaman kivijalkapuodin eteen kuin katsellakseen näytteille pantuja tavaroita.
Hänen sisässään kiehui ja raivosi. Oh, olipa tämä kurjaa! Tähänkö oli tultu? Hän rupesi katumaan, että oli ollenkaan lähtenytkään matkaan. Näin alas oli mies jo vaipunut, — vakoili toveriaankin kuin varas…
Mutta — oliko Helge Hollander enää mikään toveri? Eikö toveruus olisi häntä velvoittanut pysymään erillään Johanna Langista? Vai oliko Johanna —?
Kirous pyöri hänen huulillaan, kun hän samassa hätkähti. Ikkunaan oli asetettu näytteille sikarilaatikoita. Muutaman kannessa seisoi "El Paradiso".
Hänen silmänsä kostuivat ja hän lähti pää riipuksissa astumaan takaisin asuntoaan kohti. Hän muisti illan, jolloin hän oli käynyt tuossa kaupassa ostamassa sikareja ja sitten mennyt Johanna Langin luo. Sen illan muisto oli niin säteilevän kirkas, ettei hän saattanut kirota.
Hän kulki katua ylöspäin höpisten itsekseen:
— Ristilukki, ristilukki…