2.
Aamu valkenee vitkaan ja sitä seuraa surullinen herääminen. Juho Kostia raoittaa silmiään. Huonekalut erottautuvat epäselvinä hämärässä huoneessa. Vastapäätä olevasta ikkunasta häämöittää kuurainen peltikatto. Sen takana ja yläpuolella valkenee vähitellen taivaan kansi ja auringon ensimmäiset säteet punaavat peltikaton harjan.
Pöydän päässä — piirongin ja pöydän välissä on tuoli, jonka selkänojan ylälaidasta on puuleikkauskoriste murtunut poikki. Sillä tuolilla oli kerran — kauvan aikaa sitten istunut Johanna Lang kuunnellen, kuinka hän lausui Robert Burnsin runoa:
"En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, vaikk' ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi."
Johanna Lang oli istunut kuunnellen, kuumat läikät poskillaan; hän oli tajunnut sakeisiin sisältyvän rakkaudentunnustuksen kohdistuvan itseensä. Eikä hän ollut liikuttanut sormeaankaan vastaansanoakseen; hän oli vain nauttinut siitä sydämen lämmöstä, joka huokui häntä vastaan. Hän oli kääriytynyt siihen kuten kalliiseen turkisvaippaan — ja liidellyt ovesta ulos nyökäyttäen kynnyksellä päätään.
Mutta se katse, jonka hän oli Juhoon luonut, oli puhunut omaa kieltään: 'Minäkin rakastan!'
Juho Kostia väänteleikse vuoteellaan. Oliko tämä kaikki ollut totta kerran? Vai oliko hän vain uneksinut?
Totta se oli ollut. Hän muisti, kuinka rouva Fagerholm oli kerran puhunut Johannan kanssa kauvan ja pitkään; hän oli saanut kuulla sen vasta jälkeenpäin. Rouva Fagerholm oli laskenut Johannan sydämelle sen edesvastuuta herättävän tosiasian, että hän, Juho Kostia, oli rakastunut, — rakastunut juuri Johanna Langiin, — sekä ettei sellaisen sydämen kanssa pitänyt leikitellä. Tämä oli tavallaan rohkaissut häntä kosimaan. — Mahtoiko rouva Fagerholm nyt aavistaa, millä kannalla asiat olivat? Eilen illalla hän oli tarkastellut Juhoa pitkään illallispöydässä, vaikka hän olikin koettanut tekeytyä mahdollisimman rauhalliseksi.
Ruumista värisytti, päätä pakotti, kuumat laineet soutelivat suonissa ja niitä seurasi kylmän puistatus. Hän oli nähtävästi sairas.
Helge Hollander heräsi. Jo pitkän aikaa oli Juho pitänyt häntä silmällä. Asuintoverilla oli omituinen tapa nukkua melkein istuallaan. Silmälaudat olivat värähdelleet, — kuin olisi vielä unimaailmassa harhaileva katse tahtonut vangita jonkun ihastuttavan näyn. Sitten silmät aukenivat, suu vetäytyi hymyyn ja käsi ojentautui kuin käskystä tarttumaan yöpöydällä lepäävään piippuun ja tupakkakukkaroon.