— Anna minun olla! sai hän vain sanotuksi.
Helge katseli toveriaan hetkisen. Liekö hän mitään aavistanut — mutta seuraava kysymys tehtiin vakavammin:
— Oletko sairas?
— Vähäsen… vilustumista, mitä lie…
— Missä olit koko eilisen päivän?
Juhon olisi tehnyt mieli kysyä samaa, — mutta tiesihän hän sen kysymättäkin. Hän puolestaan oli harhaillut koko iltapäivän satamassa, kuljeksien siellä laiturilta toiselle, — kunnes lopulta oli joutunut pitkän laiturin päähän Pohjoissatamassa. Siellä hän oli seissyt tuntikausia kylmässä tuulessa, seuraten sairaan sielunsa liikkeitä. Se oli sama paikka, jossa hän kerran oli seissyt Johanna Langin kanssa — muutamana myrskyisenä iltana. Silloin oli yritetty vaikeaa temppua: surmata erään nuoren ylioppilaan rakkautta kahden todistajan läsnäollessa, mutta onnistumatta. Eilen oli Juho yrittänyt sitä uudelleen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hänen oli lopuksi täytynyt palata, — mutta mukana oli seurannut entinen tuska, suloinen ja omituisesti herpaiseva, — mutta samalla niin kipeä ja pistävä, että silmät olivat väkistenkin tahtoneet kyyneltyä.
— Kuljin vain… asioilla, vastasi hän soinnuttomasta
Helge tyytyi siihen; hän ei jatkanut keskustelua. Ehkäpä hän arvasi toverin tilan, koskapa lausui ystävällisesti, melkein lämmöllä:
— No… kylläpä kaikki vielä korjaantuu.
Hän lähti luennoille Juhon jäädessä makaamaan.