"Korjaantuu". Ei koskaan! Siitä oli turha puhuakin — Helgen kaikkein vähimmin, joka oli osaltaan syynä hänen onnettomuuteensa. Juho ei voinut enää ymmärtää toveriaan. Ennen oli tämä ollut mitä hienotunteisin ystävä, mutta nyt oli hänestäkin tullut kaappari — rosvo, joka varasti toiselta tämän ainoan karitsan. Rakkauden tuska olisi ollut helpompi kantaa, jos Johanna vain olisi ollut täydellisesti vapaa — kuulumatta kenellekään erikoisemmin. Mutta — nyt hän kuului Helgelle ja se teki Juhon taistelun vielä epätoivoisemmaksi.
Palvelijatar kurkisti huoneeseen.
Siinä oli tuolilla vielä hänen tuomansa aamukahvi koskematta. Juho kohottautui ryntäilleen koettaen juoda. Kahvi oli aivan kylmää. Sydäntä vihloi, kun hän huomasi kahvikupin reunassa suuren kolon. Sekin oli todistus elämän säälimättömästä ankaruudesta.
Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmestyi kynnykselle hymyilevänä ja punaposkisena.
— Hyvää huomenta! No sairaanako me olemmekin?
Rouva Fagerholmilla oli usein tapana puhua monikossa.
— Niin… hiukan kuumetta… Ei se sen vaarallisempaa ole.
Juho yritti hymyillä, mutta se kai näytti rouva Fagerholmista kovin avuttomalta, koskapa hän vakavana pudisti päätään.
— Onkohan tädillä mikstuuraa?
— On, on, puheli ystävällinen rouva. — Mutta paraneeko se mikstuuralla?