Hän tarkasteli tutkivasti potilasta. Juho vilkaisi häneen kulmainsa alta ja nähtyään rouva Fagerholmin silmänurkassa omituisen kimmellyksen, hän päätti olla varuillaan. Oli turhaa purkaa sydäntään ihmiselle, joka — vaikka olikin äidillinen ja lempeä — oli kuitenkin vieras — tavallinen ruokarouva vain.
Rouva Fagerholm oli istahtanut sängyn viereen ja tarttunut Juhoa kädestä. Hän koetteli valtasuonta. Se löi kiivaasti. Hänen kasvoilleen levisi huolestunut ilme.
— Kuumetta, totesi hän.
Niinpä niin. Senhän Juho kyllä hyvin itsekin tiesi.
— Onko Jannella jokin asia hullusti? kysäisi rouva Fagerholm äkkiä.
Juhoa suututti moinen tunkeilevaisuus. Äskeinen hyvän mielen tunne siitä, että rouva Fagerholm häntä ymmärtäisi, oli kuin poispuhallettu. Tuollainen silityslaitoksen omistajatar kertoisi tietysti työntekijöilleen ensi tilaisuudessa hänen salaisuutensa. Se leviäisi pian asiakkaidenkin keskuuteen. Jokainen vanhapoika, jonka kauluksia rouva Fagerholmin "jäntat" silittivät, muistaisi kaulusta kiinnittäessään naivia ylioppilasta, joka riutui rakkaudesta. Se antaisi heille vain tarpeellisen hyvän tuulen heidän pyhäisille pyyntiretkilleen.
— Kyllä kai täti tietää, että minä elän säännöllisesti, virkkoi Juho poskilla kuumeinen puna.
Ystävällinen rouva löi käsiään yhteen.
— Herra siunatkoon! Enhän minä sellaista? Minä vain tarkoitin, että Juho on kenties — saanut rukkaset.
Juhon povessa kiehui. Hänen teki mieli jo vastata äkäisesti, mutta hän hillitsi itsensä.