Hän muisti viimeisen syntymäpäivänsä. Se oli ollut lokakuun alussa. Hän oli saanut Johanna Langilta kauniin, punaisen ruusun.
'Janne, olisin tuonut sinulle hyasintin, mutta niitä ei saa nyt.'
Se oli tapahtunut heidän tutustumisensa alussa. Hän oli jo silloin ollut selvillä tunteestaan. Punainen ruusu kirjoituspöydällä oli heloittanut kuin paratiisin kukka. Hän oli lukenut hepreaa sen tuoksun ympäröimänä ja raamatun kertomus Saaronin ruususta oli kirkastunut hänelle. Siihen liittyi välttämättömästi tyttö, kukkea, uljasvartaloinen impi, joka koristi ruusuilla sodasta palaavan sulhonsa majan. Hän oli lukiessaan toisella kädellä hivutellut ruusun runkoa ja hänestä oli tuntunut suloiselta, kun piikkien terävät kärjet pistivät sormenpäätä.
Silloin hän ei ollut ajatellut muuta kuin että hän rakasti ja oli rakastettu — sekä että hänellä edessään oli heprealainen teksti, joka piti osata kertauksessa. Sen jälkeen hän tapaisi Johanna Langin. Todennäköisesti tämä tulisi häntä jo yliopiston kulmassa vastaan. Niinkuin oli tullutkin…
Mutta nyt — nyt oli tammikuun loppupuoli. Ensimmäiset hyasintit ilmestyivät kukkakauppojen ikkunoihin — hyasintit, Johanna Langin lempikukat. Ja Helge tietysti veisi hänelle ensimmäisen…
Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Johanna ei nähtävästi ollut käynyt häntä katsomassa.
Hänen piti päästä varmuuteen. Hän painoi soittokellon nappia.
— Onko minua kukaan käynyt katsomassa?
Ovelle ilmestynyt hoitajatar katseli häntä tarkkaavasta Sanoisiko hän totuuden vai eikö? Lääkäri oli maininnut jotakin 'onnettomasta rakkaudesta' ja arvellut, että olisi onni poikaraukan päästä irti niistä ajatuksista. Mielen rauha ja tyyneys olisi hänelle nyt kaikkein paras.
— On… eräs herra ja rouvashenkilö.