— Eikö muita?
— Heillä taisi olla muassaan muuan nuori neiti.
Juho veti syvään henkeä. Hänen poskensa punehtuivat ja silmät rupesivat oudosti hehkumaan.
— Neiti? Mikä hänen nimensä oli?
— En muista… Fagerlund tahi jotakin sinnepäin. Margareeta.
Hehku sammui Juho Kostian katseesta ja alakuloisena hän silitteli peitteensä reunaa. Hän huokasi syvään.
— Herra Kostia ei tottele minua. Minä olen kieltänyt teitä puhumasta.
— Kyllä minä tottelen, lausui Juho nöyrästi ja hänen äänensä värähti avuttomasti.
Sairaanhoitajattaren kävi häntä sääli. Mutta mikäs auttoi. Poloinen poikariepu! Hänet piti saada terveeksi. Hänen parantumisensa nykyinenkin aste oli jo pikkuinen ihme. Sellainen ankara keuhkokuume, josta toipumiseen tarvittiin kaikki sielun ja ruumiin voimat. Pitikö hänen nyt totuus ilmaisemalla kiihoittaa potilasta ja siten estää häntä lepäämästä. Se tummatukkainen neiti, joka kerran oli käynyt sairasta kysymässä ja sitten — kuultuaan tämän hourailevan — poistunut punaisena kuin piooni, ei ansainnut yhtään myötätuntoa. Oli parasta, että sairasta autettiin irtaantumaan hänestä, maksoi mitä maksoi. Sen verran oli hoitajatar Juhon katkonaisista lauseista päässyt selvyyteen, että tämä kanta oli kaikkein paras.
— Herra Kostia ei saa soittaa minua muulloin kuin silloin, kun jotakin todella tarvitsette.