Hoitajatar meni.
'Jotakin todella tarvitsette'. Tällä hetkellä olisi Juho Kostia 'todella' tarvinnut vain yhtä: — Johanna Langin rakkautta. Se hänet olisi parantanut. Se hänet olisi jälleen auttanut saamaan elämästä kiinni. Mutta nyt, kun tämä ainoa häneltä kiellettiin, oli samantekevää, miten hänen kävi.
Miksi ei Jumala ollut korjannut häntä pois, kun hän jo oli seissyt niin lähellä iäisyyden portteja? Mitä järkeä siinä oli, että hänen annettiin 'parata', 'toipua' — jatkamaan toivotonta, harmaata elämää? Tarvitsiko häntä kukaan? Kirkko, seurakunta? — Mitä teki kirkko papilla, jonka lohdutuksen malja oli viimeistä pisaraa myöten tyhjä? Eikö ollut kohtalon ivaa, että hänen kaltaisensa piti ojentaa malja janoisen huulille ja sanoa: 'Juo!'
— Ei, kuolla pois, se olisi kaikkein parasta, kuolla täällä sairaalassa, jossa oli totuttu kuolemaa näkemään. Siinä olisi ollut järkeä. Kuoleman talo oli kuolevia varten.
Ja — kuka häntä sitten olisi surrut? Niin… isä ja äiti. Mutta heillä oli uskonsa ja he olisivat sen kyllä kestäneet. Johanna olisi itkenyt kaksi ja puoli kyyneltä ja hakenut lohdutusta Helge Hollanderin sylistä.
Elämä oli järjetöntä alusta loppuun asti. Se teki ihmiselle saman tempun kuin Jäämeren kalastaja tainarille: tämä viilsi kalan vatsan auki, riisti maksan, heitti kalan mereen ja pilkkasi: 'Ui matkoihisi!'
Sillä eroituksella vain, että elämä riisti sydämen.
Elämä oli tyly ja kova. Taivaallinen tuomari tuntui sangen vähän piittaavan maan lasten kohtalosta.
Taivaassa hänellä pikemminkin olisi ollut jotakin tehtävää: — hän olisi rukoillut esirukouksia Johanna Langin puolesta tämän kauniiden silmien tähden. Sellaiset sopi kyllä pelastaa… Jumalankin, sillä ne olisivat kyllä kaunistuksena… taivaassakin. Nyt hän ei voinut rukoilla hänen eikä itsensä puolesta.
Mutta oliko hän niin varma taivaaseen pääsystä?