Eikö ollut mahdollisempaa, että hän olisi joutunut sinne toiselle puolelle? Sellainen viulunsoittaja ja tyttöjen narri! Ehkä paholainen olisi pannut hänen lausumaan Robert Burnsin runoa 'Hannalle' — päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Siinä olisi ollut hänen iankaikkinen kadotuksensa.
Hänhän oli viime aikoina melkein tyyten jäänyt kirkosta pois. Soitteli kaiket sunnuntait ja rustasi lemmenlauluja; ajatteli sakramenttiopin luennoillakin vain Johannaa, kuvitellen alttarivaatteisiin hänen päätään pienet enkelin siivet niskassa ja käsi poskella. Sellainen teoloogi… oikea publikaani!
Juho Kostiasta tuntui tällä hetkellä, ettei hän nurkuisi, joutuipa hän kumpaan paikkaan hyvänsä. Hänelle, joka ei voinut uskoa iankaikkiseen kadotukseen ja joka sen vuoksi tuskin pääsisi taivaaseen, olisi ollut suurin onni päästä osalliseksi 'jumalattomien hävityksestä'. Se olisi ollut parasta hänelle, jonka sydämen rakkaus oli jo tuhkaksi polttanut.
Kuume tuntui palaavan. Eipä hän tainnut tästä nousta.
Nyt tuli lääkäri. Hän oli vanha mies, hiukan kumarainen, hiukset ihan lumivalkeat ja posket kuopallaan. Mutta silmät tekivät miellyttävän vaikutuksen; niistä loisti sydämellinen hyvyys.
— No, nuori mies, kas nyt on vaikeus voitettu! Nyt ruvetaan paranemaan, vai kuinka?
Hän koetti valtasuonta ja hänen kasvoillaan häivähti huolestunut ilme.
— Kuumetta hiukan, mutta (hän katsahti hymyillen Juhoa silmiin) sen me ajamme pois. Eikö niin?
— Eipä minusta taida olla mihinkään enää.
Lääkäri nauroi.