Kuka osasi paremmin lohduttaa kuin se, joka itse tiesi, mitä lohduttomuus oli. Kuka osasi paremmin ruokkia nälkäistä kuin se, joka itse oli nälkää nähnyt.
Juho Kostia painoi silmänsä umpeen. Hän näki kauniin näyn: — hän oli kulkemassa yli kukkivan kedon kirkkoa kohti, joka seisoi kummulla jonkun matkan päässä pappilasta. Kellot soivat papille. Hänellä oli kädessä evankeliumikirja ja päivän tekstin muodostivat Vapahtajan sanat: 'Minä annan teille levon.'
Hän oli pappi ja matkalla jumalanpalvelukseen. Hänen virkansa oli lohdutus.
Rauha hiipi hänen poveensa ja hän nukahti.
4.
Juho Kostia istuu Nikolainkirkossa. Hän on ruvennut käymään jumalanpalveluksissa, varsinkin iltajumalanpalveluksissa. Tuo viiden ja kuuden välinen aika oli tavallisesti se, jolloin Johanna Lang tuli Fagerholmille käymään. Juho Kostia pakeni siksi ajaksi pois, temppelin hiljaiseen rauhaan.
Hän oli ruvennut vakavasti valmistautumaan pyhään tehtäväänsä. Jokainen, joka oli aikaisemmin hänet tuntenut, ihmetteli hänessä tapahtunutta suurta muutosta. Hän ei nauranut juuri koskaan enää. Hän kulki totisena kuin lihansa kiduttaja haastellen harvakseen kuin vanha maalaispappi. 'Löytyisiköhän Tuomas Kempiläisen kirjaa "Kristuksen seuraamisesta"… latinaksi? — "De imitatione Christi"?' Hän piti paussin kahden viimeisen sanan välillä ja 'Christi' lausuttiin juhlallisesti kuin alttarilta.
Häneen suhtauduttiin erikoisella kunnioituksella. Tuo vakava, kalpea teoloogi, jolla oli kaulaan saakka napitettu musta liivi, teki arvokkaan vaikutuksen. Kirjakauppa-apulainen juoksi portaissa kuin orava tuoden pyydetyn kirjan. 'Se on hiukan kallis… Saksan markan kirjakauppakurssi… nähkääs.' Juho kaivoi totisena lompakostaan setelin, sai kirjan ja lähti.
Nyt hän istui iltaisin kamarissaan niinkuin munkki kammiossaan, tutkien Tuomas Kempiläistä. Latina oli kouluaikana ollut hänen vahvoja puoliaan. Siksipä oli erikoinen nautinto tutkia Kempiläistä alkukielellä. Häntä huvitti kirjoittajan paikka paikoin käyttämä munkkilatina. Siinä oli jotakin erikoisuutta — niinkuin hänen kotimaakuntansa Lapin murteessa.
Fagerholmilla suhtauduttiin häneen arasti. Kaikki olivat kuin varpaillaan hänen edessään. Häntä kiusasi toisinaan rouva Fagerholmin tutkiva katse. Vahtimestarikin oli muuttunut hiljaiseksi. Oli kuin olisi koko pöytäseuraa painanut tuon heikolta näyttävän teoloogin läsnäolo. Se laskettiin tosin sairauden syyksi, — mutta siitä huolimatta se teki painostavan vaikutuksen. Juho ei enää koskaan jäänyt juttelemaan kahvipöytään: — hän pelkäsi Johanna Langin ilmestymistä. Usein hän kuunteli ovikellon soittoa hermostuneena, levottomana; silloin vaihtelivat värit hänen kasvoillaan. Hän oli kyllä oppinut eroittamaan Johannan soiton kaikista muista. Siinä oli alkuaikoina ollut jotakin voitonvarmaa, kuin riemuitsevaa. Nyt oli siihenkin ilmaantunut jotakin arkaa, anteeksipyytävää. Margareetakin sen huomasi.