"No, Johanna Lang tietysti!"
Täti Fagerholm oli säteillyt sitä sanoessaan ja kuiskannut korvaan:
"Ei ole vielä kaikki toivo mennyt."
'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Juho Kostia ymmärsi erinomaisesti laodikealaisten sieluntilan: — ne olivat Johanna Langeja kaikki.
Kuinka tavattomasti häntä oli piinannut Johannan mielialojen vaihtelu. Hän rakasti, ilmeisesti rakasti — ja toisin vuoroin ei rakastanut. Rakkauden esineet vain vaihtelivat: — hän ja Helge Hollander vuoronperään. Paljon huokeampi olisi ollut sydämen tuskaa kantaa, jos Johanna olisi ollut aivan kylmä häntä kohtaan; silloin häntä olisi voinut ajatella kaukaisena, saavuttamattomana olentona. Sydämen tuska olisi vähitellen lientynyt suloiseksi kaipaukseksi, joka oikeastaan olisi ollut hiljaista iloa. — Mutta tämä alituinen piinapenkissä istuminen, — se väsytti, se kulutti; se teki elämän ihan sietämättömäksi…
Eikö Johanna Lang ollut hänen sairaalasta tulonsa jälkeen koettanut päästä yhteyteen hänen kanssaan. Oli, oli monta kertaa. Juho muisti useita eri tilaisuuksia. Kuka oli odottanut häntä yliopiston kulmassa heti ensimmäisen luennon jälkeen, jolle hän tervehdyttyään oli mennyt? Johanna Lang. Kuka oli kirjoittanut pari, kolme kertaa ja pyytänyt tulemaan luokseen? Johanna Lang. Aina ja yhä uudelleen Johanna Lang.
'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Kuka oli kerran kiinnittänyt kukan hänen rintaansa ja sanonut: 'Vi ska' dekorera Janne'? Johanna Lang. Ja kuka oli tänään kiinnittänyt pajunoksan Helge Hollanderin rintaan ja sanonut luultavasti samalla tavalla: 'Vi ska' dekorera Helge'? Johanna Lang.
Ja siitä huolimatta hän, Juho, oli saanut kimpun "palmuja" terveisiksi!
'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'
Juho pyyhkäisi polttavaa otsaansa. Aina vain Johanna Lang! Joka paikassa hän valtasi ajatukset — yksin kirkossakin. Kaikki epistola- ja evankeliumitekstit käsittelivät häntä: ainakaan ei hän voinut niitä toisin tulkita. Tämäkin 'oi, jospa olisit kylmä tai kuuma' soveltui Johanna Langiin…