Juho tarkasteli kirkon seiniä. Ne olivat hyvinkin puolitoista metriä vahvat. Ne estivät kaupungin humun tänne kuulumasta. Mutta — ne eivät voineet estää häntä tuomasta kaupunkia sydämessään tänne. Hän kuljetti sen tänne muassaan kuin kalliin tavaran — tämän Helsingin Vantaineen ja Vanhoine kaupunkeineen…
'Te viette mukananne kalliin tavaran savisissa astioissa.' Eikö pappi lausunut tuota sanaa saarnatuolista juuri nyt — ja eikö se tarkoittanut häntä?
Eikö hän koskaan pääsisi tästä kaupungista eroon? Vetäisikö se häntä puoleensa vielä vuosien takaakin — niinkuin kuutamokaupunki vaeltajaa "Doppelgängerissä"? Olisiko hänen osansa aina Helsinkiin tullessaan muistaa noita surumielisiä sanoja:
"In diesem Hause wohnte mein Schatz"?
Hänen rinnastaan pusertautui syvä huokaus ja hän painoi päänsä penkkiin.
Kuvat vierivät hänen sielunsa silmien ohitse, kuvat toistansa kauniimmat.
Johanna Langin kamari Katajanokalla oli taivaan esikartano. Sen kalusto, sen seinäpaperit, ikkunaverhot — kaikki olivat yliluonnollista tavaraa. "Välskärin kertomukset" ja Runebergin "Hanna" saivat arvonsa vasta sitten, kun kuuluivat Johanna Langin kirjojen joukkoon…
'Minun sieluni ikävöi ja halajaa Herran esikartanoihin. Milloin pääsen Herran kasvoja näkemään?'
Juho Kostian olisi tehnyt mieli ääneensä nauraa. Puhuiko papin suun kautta Jumala vai perkele? Juuri sinä hetkenä, jolloin hän muistoissaan vaelteli Johanna Langin kamarissa, sinetöi pappi raamatunlauseella hänen ajatustensa sisällön. Se oli kuin "amen" saarnan jälkeen.
Niin… niin… Katsokoon Herra taivaastaan armollisesti kurjan teoloogin puoleen, joka on painanut päänsä kirkonpenkkiin eräässä suuressa kaupungissa. Hän on tullut tänne Herran esikartanoita etsimään, mutta kiusaaja johdattaa hänet Johanna Langin kamariin Katajanokalla.