Kuumat kyyneleet täyttävät Juho Kostian silmät. Joku lähelläistujista vilkaisee säälien nuorta miestä, joka itkee pää penkkiin painuneena. 'Synnin tie, synnin tie!' ajattelee säälivä sivustakatsoja. Ei, taivaan tie, taivaan tie! — mutta rakennettu niin kummallisesti, että se kulkee — Johanna Langin kamarin kautta…
'Erhetykset kuka ymmärtää?' Niin… siinä oli saarnaaja kerrankin oikeassa! Erhetykset kuka ymmärtää —?
Hänen, Juho Kostian, täytyi itkeä kadonnutta onneaan. Ei hän syntejään itkenyt. Synti —?… se käsite oli hänelle tällä hetkellä tuiki vieras. Mitä oli synti? Mahdollisesti varkaus, huorinteko ja murha.
— Mutta oliko rakkaus syntiä? Ei, ei, — se oli vain tuskaa, polttavaa, pistävää tuskaa…
Ja tämä tuska, joka on kuin ruumiillistunut olento, kuin nainen kärsimyksen uurteet kasvoillaan, kuljettaa kirkon penkkiin kumartunutta ylioppilasta ja sanoo: 'Katso, siinä on Johanna Langin koulu!'
Niin… siinä oli Johannan koulu, "Backlådan", — niinkuin sitä leikillä kutsuttiin. Vanha, hiukan ränsistynyt puutalo, mutta täynnä tyttölapsia, suuria ja pieniä. Toiset olivat jo kehitysikään puhjenneet, toiset leikkivät vielä lastenkamarissa. Mutta suloisia olentoja kaikki tyyni, — sillä heidän joukossaan oli yksi, joka teki heistä kaikista enkeleitä: Johanna Lang.
Eikö Juho Kostia muistaisi aamuja, jolloin hän riensi ystäväänsä vastaan saattaakseen tätä kouluun? Voiko häntä estää sitä ajattelemasta urkujensoitto, joka nyt taas vyöryy kirkon holveissa? Pappi on sanonut amenensa ja laskeutunut saarnatuolista alas. Hyvä — hän ei siis enää ollut Juho Kostiaa kiusaamassa. Tämä urkujensoitto teki sydämelle hyvää. Se säesti ymmärtämyksellä hänen kulkuaan Johanna Langin rinnalla Katajanokalta "Pakkilaatikon" portille.
… Ensin oli Johanna tullut yksin ja hän oli saanut seurata ihan koulun portille saakka. Johanna oli jutellut johtajattaresta: se oli ilkeä ihminen. Ja kun Johanna Lang sen sanoi, se piti uskoa. Hän nimitti häntä 'priorittareksi'. Niin vartioitsi tyttöjään kuin mustasukkainen nainen miehensä askeleita. Kutsui luokseen, jos kuuli jonkun "seurustelevan". — Hän oli nauranut ja lyönyt leikiksi: häneen nähden ei Johannan tarvinnut peljätä. Tuskinpa johtajatar sentään teoloogeja vihasi; ehkä hän tarkoitti polyteikkareita, jotka olivat hiukan huonossa huudossa. 'Oh, vai polyteikkareita!' 'Niiden joukossa on monta fiksua poikaa!' 'Sekin Palmroos, jonka Helge kerran toi Fagerholmille, ja joka minulta otti sen tuumanpituisen tulitikunpätkän hampaiden välistä… sekin oli fiksu poika!' Niinpä niin… mutta ei johtajattaren mielestä. 'Sinä et ymmärrä! Johtajatar on kieltänyt kaiken seurustelun!' 'Ja minä olen vapaa oppilas.' Hohhoh, vai sillä lailla! Vai uhkasi vapaapaikan menettämisellä! Se vanha humalasalko! No, ei hätää… uhatkoon vain…; muutaman ylioppilaan isä oli varakas. Voisihan tämä ylioppilas kirjoittaa isälleen… valehdella, että kaikki oli kallistunut kaksinkertaisesti. Johannan vuoksi hän saattaisi senkin synnin tehdä. Sitten käytäisiin koulua omilla varoilla… yhteisillä, eikä priorittarella olisi mitään sanomista. Johanna olisi tietysti — perinyt! Hahhaa!
Tyttö oli muikistanut suutaan. 'Pohatta!' Vai niin yksinkertaisesti asiat järjestyivät!
Niinpä niin… Vanhassa Kostiassa oli rahaa. Tukkimetsästäkin oli saatu kaksisataatuhatta ja vielä oli kotipalsta koskematta. Ei kehuttu… älköön käsitettäkö väärin… mutta — jos ei muuta keinoa, niin — Vanhan Kostian rahoilla. Eikö sallittaisi, että neidille ostettaisiin uusi syyshattu? Erään muotikaupan ikkunassa oli erinomaisen sopiva. Siinä oli tällaiset reunat…