Portailla Juho pysähtyi hetkiseksi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Ajurinrattaat täristivät yli torin, raitiotievaunu kolisi mennessään. Aleksanterin patsaan ympärillä paloivat lamput. Niiden alta vaelsi ihmisvirta katkeamattomana vuona. 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se kai oli elämän laki…
Hän asteli verkkaan kiviportaita alas. Siinä oli vasemmalla tuttu paviljonki, jossa he harjoittelivat saarnaamista. Hän oli koesaarnansa pitänyt. Keväällä hän ilmoittautuisi maturiteettiin.
Sitten kesän luvut vielä… ja syksyksi hän saisi tutkintonsa. Sitten pohjoiseen hiippakuntakaupunkiin vihittäväksi ja niin maalle… jonnekin… samantekevä, minne…
Siinä oli kravattimyymälän ikkuna. Kaasulamppu valaisi kulmaa heikosti. Se oli muistojen paikka… niinkuin koko katukin. Tässä… tämän portin vieressä oli Johanna kerran odottanut… Juho vilkaisi porttikäytävään. Se ammotti häntä vastaan mustana kuin hauta.
'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' ajatteli Juho Kostia ja viimeinen kynttilä hänen sielussaan sammui. Hän kääntyi Esplanaadille. Siinä, muutaman askeleen päässä oli hänen porttinsa, likainen, pimeä holvi, joka johti heikosti valaistulle pihalle.
Hän oli jo menossa porttikäytävässä, kun kuuli askeleita takanaan. Hän ei niihin huomiota kiinnittänyt; talossahan asui sadoittain ihmisiä. Kunnes hänet äkkiä pysähdytti lempeä, hiukan nuhteleva ääni, jossa soi tukahdutettu nyyhkytys:
— Janne!
Hän pyörähti ympäri. Kuka häntä kutsui? Pimeästä astui häntä kohti tyttö, pitkä ja solakka. Hänellä oli virsikirja kädessä.
— Johanna!
Se oli Johanna Lang. Juho huokui syvään kuin hukkuva. Hänen päässään meni hetkiseksi kaikki sekaisin. Vain yksi ääni tuntui muita selvempänä kuiskaavan: