'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se oli elämän sääntö. Hänen olisi pitänyt paeta.
— Kuinka… olet täällä?
Johanna Lang pyyhkäisi silmänurkkaansa. Ilmeisesti hän itki.
— Janne, minä en kestä tätä… en kestä, että sinä kuljet vieraana etkä ole minua näkevinäsi.
Hän itki. Totisesti, Johanna Lang itki!
Juhon valtasi omituinen tunne. Ensimmäinen ajatus, joka syttyi päässä, kehoitti häntä sulkemaan syliinsä tuon turvattoman olennon, joka itki kuin loppututkinnossa hyljätty rippikoulutyttö, ja sanomaan: 'Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke!' Mutta sitten hän muisti, ettei Johanna ollut suostunut antamaan lupausta. Ankarana moraalin miehenä ei Juho uskaltanut toteuttaa houkuttelevaa ajatusta, vaan tarttui tyttöä kädestä.
Tämä nähtävästi odotti hellempää kohtelua, koska kyyneleet vuotivat yhä vuolaammin.
— Mistä sinä tulet?
— Kirkosta. Minä olin siellä myös ja näin sinut koko ajan. Koetin kiiruhtaa perässä, mutta sinä astuit kuin vimmattu.
Viimeistä sanaa lausuessaan hän naurahti. Hän oli suloinen nähdä. Kyyneleet riippuivat pitkissä silmäripsissä kuin säteilevät helmet. Nuo ihmeelliset, merenväriset silmät olivat kaipausta täynnä. Povi aaltoili pidätettyjen tunteiden painosta. Käsi värähteli heikosti hänen omassaan.