Kauempaa ei Juho jaksanut itseään pidättää. Hän vilkaisi porttikäytävään — ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna Lang hänen povellaan.
Juhon sydäntä puristi raju tuska ja kaipaus. Mielestään hän oli kuin varas, joka ottaa toisen omaa, — mutta toisaalta taas hänestä tuntui, että hän piteli sittenkin omaansa. Kuin paetakseen näitä ristiriitaisia tunteita hän suuteli Johannaa tulisesti ja pitkään. Hämärä piha tuoksui omenilta; Johanna Langin tukka tuoksui — miltä, sitä ei Juho ehtinyt ajatella, — mutta se sai hänen ruumiinsa onnesta värähtelemään. Tähdet katselivat korkealta kivimuurien yläpuolelta. Portin ohi kulki joku hyräillen. Taivas ja maa yhtyivät hetkiseksi. Suurkaupunki pidätti henkeään…
— Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke! Tyttö painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti:
— Janne, Janne!
Juho riistäytyi ensimmäisenä vapaaksi; huumaus rupesi menemään ohi. Hän piteli Johannaa käden ulottuman päässä.
— Anna minun katsoa sinuun!
Samassa helähti hopeankirkas nauru hänen korvaansa.
— Ethän sinä pimeässä näe!
Juho masentui. Niin todellakin: — siinä, missä he seisoivat, oli melkein pilkkopimeä.
— Minä näen sinut sieluni silmillä aina… joka hetki.