— Oi, sinä suuri poika!
— Niin… se on totta!
Missä oli entisyys, missä kasvojen kalpeus ja juhlallinen vakavuus? Missä sydämen tuskat ja raateleva epätoivo?
Missä oli kolkko kaupunki, missä Fagerholmin likainen piha? Missä ylioppilas Juho Kostian ankara munkkielämä?
Kaikki, kaikki oli kadonnut. Entisyyttä ei ollut — ei ollut koskaan ollut. Kasvojen kalpeus oli väistynyt hehkuvan punan tieltä. Sydämen tuskat olivat loppuneet.
Kolkko kaupunki oli muuttunut paratiisiksi, Fagerholmin likainen piha taivaan esikartanoksi. Ja ylioppilas Juho Kostia hyräili:
— En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, kun ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan…
Johanna ehdotti, että lähdettäisiin heille. Juhoa ei tarvinnut kahdesti pyytää. He lähtivät.
Sinä iltana, palmusunnuntai-iltana ei ollut taivasta eikä ollut maata; ei ollut hepreaa eikä ollut Helsinkiä; — ei ollut yhtään mitään. Kaikki oli lakannut olemasta; kaikki oli rauennut tyhjiin.
Oli vain yksi ainoa: — Johanna Lang.