Mutta hän oli kaikki…
5.
Pienessä kolmannen kerroksen kamarissa on kaikki muuttunut. Sen täyttää tulviva auringonvalo, joka saa vanhat seinäpaperit loistamaan. Niiden haalistuneet ruusukiehkurat, jotka muutama viikko sitten valittelivat vai vaisuuttaan, julistavat nyt elämää, sitä verenpunaista, jota ihmissydän ikävöi. Pieni, keltapuitteinen peili piirongilla ilkkuu viattomasti, puhellen edessään seisovalle nuorelle ylioppilaalle: 'Taiteilijarusetti ja vapaasti solmittava kaulaliina! — ka se!' Joku viikko takaperin sekin haasteli vakavaa, juhlallista kieltä: 'Siltä pitää oikean papin näyttää.' Ruusukiehkurat seinillä karkeloivat kuin kevytjalkaiset tanssijattaret. Niillä on suuri pää, mutta kas — sen tekee tukkalaite: — kasvot kyllä ovat kapeat ja hienot — ja jalat vippelehtivät ohuen harson sisässä. Sen helma käpertyy kaarelle kuin merenneidon pyrstö — vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan. Peilin edessä seisova ylioppilas soittaa viulua intohimoisesti. Se on äsken tilattu Perä-Pohjolasta sähkösanomalla: 'Lähettäkää viulu heti!' Jousi juoksee sulavasti kuin itsestään; kalvonen taipuu taiteellisesti, leuka puristaa viulun syrjää tanakasti. Siellä — kasvojen alaosassa on kuin ukkosta, mutta ylempänä — silmissä ja otsalla asustaa taivas, selkeä ja siintävä. Tukka on valahtanut hiukan otsalle. Ylioppilas seuraa peilistä ruusukiehkurain karkeloa: — ne pyörivät kuin keijukaiset.
Ylioppilas keskeyttää soittonsa, katselee ympärilleen ja myhäilee. Ovatko huonekalut paikoillaan? Hänen mielestään niiden olisi pitänyt saada henki; niiden olisi pitänyt hyppiä, tanssia, rikkinäisestä tuolista tukevaan sohvaan saakka. Eikö rakkauden voima ollut kaikkivaltias kuin itse Jumala?
Ylioppilas kurkistaa peiliin. Niin — taiteilijarusetti sopi erinomaisesti. Se on toverin keksintöä, tuon hyväsydämisen fyysismatin, jolla on jo veressä taipumus hienoon käytökseen. Kaulaliinat on neulonut Margareeta; he itse olivat ostaneet kankaan. Ja markan hän oli saanut — Margareeta, markan vain näppäröiden sormiensa työstä. Silloin oli oltu pöllöjä. Suudelman hän olisi ansainnut — suudelman tai kaksi. Se olisi ollut ritarillista.
Niin — nuo silmät. Kenelle kuuluivat nuo silmät? Ylioppilas Juho Kostialle, joka on hulluna rakkaudesta.
Ne ovat viidennen luokan kahvilan soittajan silmät, joissa kuvastuu hehkuva antaumus taiteelle — taiteelle, joka on liian hyvää kahvilayleisön kuultavaksi. Mutta nuo silmät eivät välitä arvostelusta; ne pyytävät vain heijastaa, mitä sydämessä liikkuu. Silmät ovat sielun peili, — mutta piirongilla seisova keltapuitteinen peili on nenäkkyys itse. Se sanoo: 'Liian kuumat, liian kuumat! Nuo eivät sovi Fagerholmin päivällispöytään.'
Mutta — mitäpä siitä välittää nuori mies, joka on hulluna rakkaudesta. Hän nauraa, hän laulaa, hän houkuttelee viulustaan mitä ihmeellisimpiä säveleitä. Toisin vuoroin hän panee viulun itkemään; — mutta se ei oikein soinnu; se on keinotekoista. Ei, leivosten laulu ja peipposten viserrys on päivän ohjelma! Ja aurinko: — ole hyvä ja paista vain!
Hän kulkee huoneessaan kuin juopunut, viulu kädessä. Heprealainen raamattu pöydällä pyytää anteeksi olemassaoloaan. Ylioppilas viskaa sen sänkyyn. Levähdä, vanhus, ja nauti elämästä! Nyt on toivoon ja lempeen aikaa!
Ylioppilas asettuu hajasäärin seisomaan sohvan yläpuolella riippuvan taulun eteen. Se kuvaa kuutamomaisemaa. Jää kimaltelee kuin peilinlasi ja sitä pitkin kiitää nuori, onnellinen pari, naisella tiukasti istuva, vartalomyötäinen lyhyt päällystakki, jossa on turkisreunus. Hei, liidelkää, hei, kiidelkää! Juho Kostia soittaa onnellenne!