Tämän jälkeen ei isäntien enää tarvinnut istua villavantu päälaella eikä koputella jalkojaan saarnan aikana, mikä varmasti oli häirinnyt sekä kirkkoherraa että itse taivaan enkeleitä, sillä:
»Taas katsella enkelit taivaasta voi, kuink' ukkojen kaljuja purppuroi valot kynttiläkruunujen välkehtiväin, kun istuvat paljain päin.»
Ja runon lopussa minä kuvittelen, kuinka taivaalliset sotajoukot veisaavat kiitosvirttä korkeudessa tämän tapahtuman (nim. lämmityslaitoksen saannin) johdosta ja rukoilevat jo etukäteen Jumalaa ottamaan kirkkoherra Hillbingerin ikuisiin asuntoihin, koska tämä edistysaskel oli luettava hänen ansiokseen:
»Hillbingeri meidän jo saatella suo ikiliesien laajojen, lämminten luo, kun kuolema kulkunsa katkaisee, ratasuuntansa ratkaisee.»
Olin näin myös sopivasti huomauttanut siitä tosiseikasta, että vanhaa rovastia vaivasi leini, jotenka parasta, mitä hänelle taivaassa voitiin tarjota, oli lämmitteleminen suurten takkavalkeain ääressä.
Riemuitsin hengessäni. Tällaista hymniä, jossa oli sanottu näin paljon, näin monenlaisia asioita ja vielä näin runollisessa muodossa, ei oltu ennen tässä maassa kirjoitettu. Olin varma, että kun kustantajat lukisivat vain tämän runon, he arvelematta ottaisivat »Runoryijyn» kustantaakseen.
Mutta sitten — sitten tuli kolmas eli pääosa, jolle olin antanut tuon rytmikkään nimen »Värit yhtyvät ylvään karkelon». Tähänastinen oli ollut vain alkusoittoa, mutta nyt otti itse orkesteri johdon. Minulla oli runo nimeltä »Perä-Pohjola», jossa olen sanonut kaiken, mitä tästä pohjoisimmasta isänmaamme kolkasta yleensä voidaan sanoa. Tämän valtavan, suurenmoisen kertomarunon olin säästänyt tähän osastoon. Runossa on seitsemänkymmentäkahdeksan värssyä ja minä olin kirjoittanut sen muutamana kesäisenä yönä kuunnellessani Pahtakosken kuohujen kohinaa. Olen varma, että jälkimaailma on ymmärtävä runoelmani arvon, vaikka nykyiset kustantajat ovat tuominneetkin sen paperikoriin heitettäväksi. Minä en nim. voi uskoa, että runottaret pitäisivät pilkkanaan miestä, jonka jokainen hermo värähtelee pienimmästäkin sielun liikkeestä, — miestä, joka on niin herkkä, niin hysteerinen (käytän sanaa omalla erikoistavallani), että kyyneleet ovat aina valmiina sulkujensa takana, kun minä vain näen hyväksi noita sulkuja aukaista.
No niin — olkoonpa miten hyvänsä — tämän runon minä siis sovitin keskiosastoon. Se täytti sen yksinään. Siinä todellakin »värit yhtyivät ylvään karkelon».
Jotta arvoisa lukijani voisi itse päätellä, minkälainen tämä runo on, panen tähän siitä muutamia otteita. (Minulla on nim. se vahva usko, että ainakin tämä elämäkertani julkaistaan ja sen kautta voin siis tarjota lukijalle tilaisuuden puolueettomaan arvosteluun eli kritiikkiin.) Kas tässä:
»Maa kaukana korpien kätkössä on, maa soitten, vaarain ja vuomain. Sen selkoset, metsät ja tunturit on, ah, ratkomat väylien uomain. Tämä maa minun mieltäni miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!