Kyyneleet olivat kohonneet silmiini asemapäällikön puheen aikana. Oliko todellakin niin, että olin onnistunut huojentamaan veljieni vaivoja runouden avulla? Silloin en kadu niitä hetkiä, jolloin olen asemakonttorissa runojani esittänyt. Huomasin, että taiteen ja kauneuden kaipuu oli rautatieläistenkin joukossa suuri. Kuinka väärin ihminen lähimmäistään tuomitsee. Olin pitänyt näitä miehiä tavallisina virkamiessieluina ja nyt he esiintyivät edessäni taiteen temppelin ovea kolkuttavina pyhiinvaeltajina.
Kiitin asemapäällikköä lämpimästi. Lausuin iloni sen johdosta, että runous, joka ei kustantajille kelvannut, oli osoittautunut hedelmääkantavaksi elämän suuressa Saharan erämaassa, jollainen Kuivalan asemakonttorikin omalta pieneltä osaltaan oli.
Minun on mahdoton kertoa kaikista niistä hyvistä sanoista, joita syntymäpäiväni kuluessa sain osakseni. Maaherra kirjoitti kirjeen, Teofilus Tiennäyttäjä lähetti runopukuisen tervehdyksen, ystävät Perä-Pohjolasta onnittelivat sähkösanomilla. Yksin maatalousseurakin muisti minua, Koska sen sähkösanoma oli hiukan erikoinen, jäljennän sen tähän:
»Aadam Kuuskoski
Kuivala
Muistaen työtänne Perä-Pohjolan maatalousseuran
hyväksi lähetämme sydämellisen onnittelumme
Runon kylvö kasvaa.
Sihteeri.»
Tämä sähkösanoma liikutti minua erikoisesti. Se toi mieleen nuo rakkaat vuodet tuolla kaukana selkosten takana. Se loihti silmieni eteen kansan, nuo yksinkertaiset, sydämelliset luonnonlapset, joiden parissa olin suurimman osan elämääni elänyt. He tekivät saaveja ja pyttyjä ja jokainen astia, joka heidän käsistään syntyi, oli kuin joku taikaesine »Tuhannen ja yhden yön» saduista.
Illalla kerääntyi luoksemme suuri joukko vieraita. Pieni taloni täyttyi kokonaan. Soittokunta oli ottanut torvet mukaansa ja kajahutti illan kuluessa kappaleen toisensa jälkeen. Minäkin innostuin: otin okarinoni ja lurittelin mukana. Soittokoneeni vieno ääni hukkui kokonaan torvien pauhuun, mutta sittenkin tuntui hauskalta soittaa yhdessä.
Myös runoilijaystäväni Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu olivat kunnioittaneet läsnäolollaan juhlapäivääni. Näiden veljien parissa aukeni minulle taas runouden kultainen maailma. Saivatpa vieraani illan kuluessa kuulla monta nerokasta sanaa ja säkenöivää sukkeluutta. Varsinkin Jouko Touko on mestari tällä alalla. Me panimme toimeen pienen »miekkailunäytännön», jossa säilinä olivat sanat ja käsivarsien joustavuutta vastasi hengen voima. Kuulijat pidättivät hengitystään. Jos Jouko Touko käytteli »sapeliaan» taitavasti, tehden »terssit» ja »kvartit» kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, en minäkään antanut perään, vaan heilutin kalpaani tuimasti. Taisinpa välistä lyödä aseen vastustajani kädestä, koska kuulijat toisinaan remahtivat isoon nauruun. Jouko Touko väitti minun rikkovan »pelin» sääntöjä ja vastaavan satiiriin paksulla burleskilla. »Samanlaiset aseet, samanlaiset aseet, rakas veljeni Aatami!» huudahteli hän. »Ei saa käyttää moukaria, silloinkuin toisella on aseenaan hienonhieno ferraralainen.» Mitä sovinnollisimmassa hengessä me jatkoimme »miekkailuamme», kunnes Jouko Touko viimein huudahti:
»No, olkoon menneeksi! Tunnustan itseni voitetuksi. Mutta sinä et saanut sitä aikaan rehellisellä pelillä. Sinä kamppasit!»