Seurasi yleinen nauru. Jouko Touko nousi seisomaan, viittasi soittajille viereiseen huoneeseen ja huusi:
»No sitten 'Porilainen' soimaan tämän taistelun kunniaksi!» Ja »Porin marssin» kaikuessa me marssimme kahvipöytään.
Kahvin juonnin aikana nousi Rietin-Kaapo puhumaan.
»Arvoisat juhlavieraat!» aloitti hän. »Minä puhun nyt talon isännälle, koska kerran on hänen merkkipäivänsä.
»Oli suuri hetki taivaassa: luotiin runoilijoitten sieluja. Jumala seisoi ylinnä ja hänen alapuolellaan lukemattomat enkelijoukot. Ja Jumala puhui: 'Maan lasten osa on tukala ja raskas. Me lähetämme heille lohduttajia, jotka sanoillaan rohkaisevat ja virvoittavat heitä.' Ja Jumala puhalsi kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan hohtavaa kupukattoa liiteli valkea kyyhkynen, jolla oli punainen, läpikuultava nokka. 'Se on Dante Allighieri', sanoi Jumala, 'vaikka maan päällä hänelle riittää vain etunimensä. Hän tulee olemaan kuuluisa kautta aikojen ja monen ihmislapsen povesta on kohoava huokaus hänen liikuttavan rakkautensa vuoksi Beatriceen'.»
»Mutta — sinähän aioit puhua talon isännälle», keskeytti Jouko Touko, ollen närkästyvinään sen johdosta, että minulle omistetussa puheessa mainittiin kuuluisan Danten nimi.
»Odota, odota… se tulee, jahka kerkiää», rauhoitti Rietin-Kaapo häntä ja jatkoi:
»… Ja Jumala puhalsi uudestaan kämmenensä pohjaan ja kyyhkysiä valkeita ja kirjavia lenteli kohti taivaan kirkasta kupukattoa. Ne tuijailivat siellä kauniissa kaarissa ja niiden moniääninen kuherrus kantautui enkelien korviin kaukaisena kuin metsäpuron solina. Niiden joukossa herätti erikoisesti huomiota yksi: sillä oli musta korpin nokka…»
»Se olet sinä», keskeytti Jouko Touko taas, viitaten minuun.
»… Ja Jumala sanoi: ’Se on veli Giovanni…’»