Mutta mikä juhlallisuus, mikä kirkossa-oloa muistuttava hiljaisuus, kun itse maaherra on tullut huutokaupalla myymään uuden leivinuunin tekoa vähimmän vaativalle.
Sellaista ei tapahdu missä pappilassa hyvänsä — ei, sellainen on sattunut vain yhdessä ainoassa pappilassa tämän maapallon pinnalla: — Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.
Kirkkoherra Klemet Larssen, hän, joka oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja pantu papiksi, oli julman vihaisella päällä. Hän väitti syöneensä kiveä enemmän kuin hän oli sitä kapteenina ollessaan kuljettanut Bergenistä Pietariin. Ja yksinomaan senvuoksi, että pappilan leivinuunin arina oli kuukausimääriä ollut rikki. Mutta hän ei olisi ollut Klemet Larssen, jollei hän olisi sitä kestänyt. Ojah, kyllä vain! Saihan hän sitäpaitsi leipääkin sentään. Mutta silloin loppui hänen kärsivällisyytensä kokonaan, kun hänen rouvansa tuli ilmoittamaan muurin lopullisesti hajonneen. Totisesti, vaikka Klemet Larssen olikin maailman rauhallisin mies, ei hän silti aikonut taikinaa syödä, ei, niin totta kuin hän oli Lappean kirkkoherra ja entinen merikapteeni!
Hän tarttui kynään ja kirjoitti suoraan maaherralle Tromssaan, ja niin selvästi että auttoi. Ja sen tiesi jokainen lappealainenkin, että toteltava oli, kun Klemet Larssen kerran meni niin pitkälle, että vetäisi nimensä alle sillinpyrstöä muistuttavan paksun riimun. Siitä pärskähteli vielä voimaa senkin jälkeen, kun muste oli jo aikoja kuivanut. Se vaikutti nytkin: — maaherra tuli itse pitämään huutokauppaa uuden leivinuunin teosta.
Ei kukaan ollut koskaan epäillytkään, ettei Klemet Larssen ollut mahtava mies — kaukana siitä! Mutta nyt se vasta oikein nähtiin, kun pappilan pirtti oli väkeä täynnä kuin pistetty ja itse Tromssan maaherra pöydän takana kirjurinsa kanssa.
Se oli yhtä juhlallista kuin piispantarkastus — niin, melkeinpä juhlallisempaa. Sillä nyt ei ollut kysymyksessä käskyjen päätössanojen osaaminen, huihai! Nyt kysyttiin, kuka uskalsi ottaa urakalle leivinuunin teon, — leivinuunin, johon tarvittiin kuusi korttelia pitkät tiilet — Hoklannin tiilet.
Siinä seisoivat lappealaiset toisiaan katsellen. Eipä silti, ettei joukossa olisi ollut muurareita. Hyvänen aika, melkein joka mies pystyi siihen ammattiin! Mutta varsinaisia ammattimuurareita ei ollut kuin kaksi — nimittäin Anders Klemm, joka oli muurannut kansakoulun tulisijat, ja Klas Patriksen, joka taas oli mainio piisintekijä. Tavallisia leivinuuneja he olivat muuranneet kumpikin, mutta tällaista maankauheaa eivät milloinkaan. Ei siis kumma, että he katselivat hiukan neuvottomina toisiaan.
Maaherra tarkasteli kultasankaisten silmälasiensa takaa väkijoukkoa ja kysyi:
— No, kuka tekee ensimmäisen tarjouksen?
Anders Klemm rykäisi. Se merkitsi, että hän aikoi ottaa ratkaisevan askeleen.