— Kolmekymmentä peesiä [1 peesi (speciedaler), norjalainen raha] hän sanoi hiukan arasti ja katsahti ympärilleen.
— Kaksikymmentäyhdeksän ja puoli, äänsi Klas Patriksen. Hän ei tahtonut olla miestä huonompi.
Anders Klemm pudotti viiteenkolmatta. Hän oli käynyt rohkeammaksi. Hän ajatteli: hävisi tai voitti, työ oli suurenmoinen ja tuotti tekijälleen kunniaa.
— Viisikolmatta peesiä ensimmäinen, viisikolmatta peesiä toinen, viisikolmatta peesiä kolmas kerta. Eikö ole muita tarjoojia?
Maaherra kohotti jo vasaransa. Mutta silloin kuului ovensuusta reipas, miehekäs ääni, josta soi horjumaton varmuus siitä, että muiden oli turha ruveta kilvoittelemaankaan.
— Kaksikymmentä peesiä, ei killinkiäkään alle eikä päälle!
Kaikki kääntyivät katsomaan.
Hän oli kookas, kolmikyynäräinen mies, uljas kuin metsän puu, katse itsetietoinen ja varma, nenä hiukan kyömy ja suun ympärillä tiukka juomu. Jalassa oli hänellä pitkälle polvien päälle ulottuvat merisaappaat ja kädessä venekeulainen huopahattu. Hänen vieressään seisoi lyhyempi, tanakkaharteinen, pyöreävatsainen herrasmies, mikäli saattoi päättää samettiliiveistä ja kultaisista kellonperistä. Jalassa oli viimeksimainitulla tavalliset Ruijan paulapieksut. — Ne olivat outoja vieraita, — juuri äsken laivassa saapuneita.
Sillävälin kuin pirttirahvas näin oli tarkastellut vieraita, oli maaherra lyönyt vasaran pöytään. Ovensuussa seisovalle pitkälle muukalaiselle oli lyöty leivinuuninteko Lappean pappilassa.
— Kuka se oli? kysyi maaherra.