Lappealaiset olivat aivan tyrmistyksissään. No ei sitten kumma, jos toinen heistä huusikin leivinuuninteon, ei tottamaar!
— Mestari Abraham Kellonsoittaja huusi leivinuuninteon, ilmoitti maaherra. — Vierasseurakuntalaisena hän olisi velvollinen tekemään muurarinvalan, mutta kun tiedämme hänen entiset työnsä, emme sitä vaadi, vai miten, Larssen?
— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, emme — niin totta kuin olen kuudesti purjehtinut maailman ympäri ja tehnyt seitsemän haaksirikkoa! huudahti kirkkoherra Larssen ja kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan lisäsi pirttiväen puoleen kääntyen:
— Kas niin, hyvä seurakunta, menkää nyt kiltisti kotiinne, sillä nyt kyllä leivinuuni valmistuu.
Lappealaiset hajaantuivat kuuliaisina kuin lampaat. He olivat tottuneet tottelemaan pappiaan, mikä onkin jokaisen kristillisen seurakunnan jäsenen ensimmäinen ja tärkein velvollisuus.
— Ja nyt, hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne, lausui herra Larssen seurakuntalaisten mentyä. — Minä joisin kunniaksenne tervetuliaismaljan, mutta ikävä kyllä on kunnon eukkoni kätkenyt viimeisen konjakkitilaukseni, niin etten löydä sitä mistään.
Hän naurahti hiukan hämillään ja jatkoi:
— Hän on sellainen muori, ettei tässä kotirauhan vuoksi auta toisinaan muuta kuin kuivin suin odottaa, milloin onnellinen sattuma toisi päivänvaloon jumalaiset juomani.
Mutta jos kirkkoherra Larssen olikin osannut antaa vierailleen heille tulevan arvon ja kunnioituksen, ei hän kuitenkaan osannut aavistaa, millaisia miehiä hän oli saanut taloonsa. Professori Krusenholtz kaivoi povitaskustaan taikakalunsa ja kääntyen kirkkoherran puoleen virkkoi hymyssä suin:
— Jollei teidän kunnianarvoisuudellanne ole muuta murhetta kuin minkä viimeksi lausuitte, niin toivon, että tämä päästää teidät siitä.