— Kissa on perunakellarissa.
Herrat lähestyivät perunakellaria, ja heti alkoi alkuaine magneetissa liikahdella. Kuta lähemmäs kellaria tultiin, sitä voimakkaammin alkuaine liikkui, ja kun herrat olivat laskeutuneet kellariin, hyppi se edestakaisin niin tiheään, ettei sen liikkeitä enää voinut seurata. Innostuksissaan he eivät huomanneet kissaa, joka säikähtyneenä hyppäsi avonaisesta ovesta pihalle.
— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Ingegerd on kätkenyt ankan perunoiden alle! huudahti kirkkoherra Larssen näppiä lyöden.
Ja aivan oikein! Sieltä löytyikin konjakkinassakka ja ihan tuoreena.
— Niitä vaimoja, niitä vaimoja, päivitteli Larssen ja lisäsi kääntyen professori Krusenholtzin puoleen:
— Onpa se ihmeellinen kone, on tottavie!
Ja sitten ikäänkuin heräten hän huudahti:
— Ei sanaakaan vaimolleni tästä merkillisestä kapineesta!
Vierailla ei ollut mitään sitä vastaan. Konjakkinassakka kannettiin pihalle riemusaatossa. Kirkkoherranrouva huomasi sen keittiön ikkunasta ja huusi sormea puiden:
— Vai löysit sen, Klemet!